Pitkän pitkän ajan päätteeksi koneella!!

No on se menny aika taas niin siivillä, että ihan on heitteillä ollu koko bloginkirjotteluhomma! Viimesin siis on ollu niin pitkä aika sitte, että ollaan kyllä keretty kävästä Helsingissä, viettää joulu, eikä vuuen vaihtumiseenkaan ole enää kovinkaan montaa päivää..

No se Helsinginreissu... Voittajanäyttely ja silleen... Kaikki muu oli kyllä oikein mukavaa, mutta se näyttelytouhu oli kyllä ihan suoraan sanottuna ISO VIRHE. Kesällähän Justiina kyllä kävi pokaalia koppaamassa Joensuusta, eikä ilmenny sitte minkäälaisia ongelmia, ei siellä kulkiessa, ei tuomarin kanssa. Ja niin kehuksin isännällekkin, että hyvin se siellä kuule käyttäytyy.. Mutta Helsingissä... Kaikki olikin aivan toisin, eikä elämä enää palautunu entisenlaiseks sieltä palattua. Hotellihan oli kyllä iha jees Justiinan mielestä, ei se valitellu, viihty oikein hyvin, mutta siellä näyttelykehässä.. Tuumi tuo kasvattajakin, että on Justiinan parempi pysytellä vaan täällä lehmälandiassa. Eikähä myö kovin montaa kertaa enää päästäis kokeilemaankaan, ku pamahtaisi semmonen kielto, ettei sitä ilmoteltasi ennee mihinkää näyttelyihin. Joten jätetään ne hommat nyt ihan kertakaikkisesti.
Että semmonen oppitunti oli se reissu. Ja on paljo opittu sen jälkeenkin.. Meillä asuu semmone houdiini, että kyllä joka päivä melkee oppii tietää, ettei sekääään viritelmä pidelly sitä. Ku ollaa nyt koitettu rajata hänen ylhäisyytensä aluetta, ni ei semmosta viritelmää olekkaan, mikä Hänet pitelis.. Kuulemma on äitiinsä tullut.. Ihan on mahoton ja pitelemätön, vaikkakin kyllä sentään tottelevainen.. Suurimmaksi osaksi.

Nythä se on sitte lystikästä yrittää järkätä meikäläistä vissii jalkaa-kättä-pakettiin kuntoon.. Ku on semmone vöyhkä aina tuolla kulkiessa, että lenteleevät päin ihan miten sattuu. Ja se varsinkin sattuu. Vaan ku on tämmöne, ni mitä se auttaa vaikka oon ihan suuttunukki, ei ne kuuntele yhtää mittää vaikka makaisin raatona tuolla hangessa. Vauhti on vaa nii mahoton. Oon aatellu, että jos alkaa selin kulkee tuolta navetalta pihhaan ja pihasta navetalle, kerkeis ehkä väistää, enneku Tuhti viiskytkilonen lojahtaa jalkoihin Justiina niskassaan..


Juu, lehmien kanssa sentään elo on aika rauhanomaista. Nuunuun, sen meijä tilasonninpentusen kanssa tuossa käytiin neuvotteluja, kun tuppas alkaa miehistyy siihe malliin, että viimesellä jo uhkailin sen lähettää jonki sonnilauman kanssa kasvamaan, että siellähän sitte pullistelet iha sydämes kyllyyestä. Laskettii se nyt sopivan hieholauman kanssa vimmaamaan, niin näkkyy tuo on rauhottunu. Muuttunu takas kainaloiseks.
Ja vaikka tuossa monen monta hiehoa poiki ensimmäisen kerran, niin kaikki ovat lähes ryhtyneet Lypsylehmiksi, isolla ällällä. Oikun kanssa ovat kaverustuneet ja lypsyt sujuu.

Tuhti yövuoron tunnelmissa

Salaisia sanoja ja rohkeita tekoja...

Viime aikoina mun mielen on vallannu huoli. Huoli siitä, muistanko kaikki ne käyttäjätunnukset ja salasanat, joita on niin järjetön määrä. Ihan niinku oikeesti järeton määrä. Ihan äkkiä jo tulee toistakymmentä mieleen, eikä siinä todellakaan oo kaikki. Sitten, ku niitä salasanoja pitäs vielä säännöllisen epäsäännöllisesti vaihtaa! Kaikkiin ei sama kelpaa ja niitä onkin sitte melkonen liuta.. Aivan liian paljon vie kapasiteettia meikäläisen aivoista, jonne ei mahdu arkisemmatkaa asiat. Tuo sama huoli valtaa vaan joka päivä tätä nykyä, eikä se ole ollenkaa mukavaa. Täytys kehitellä jokin tallennuspaikka kaikelle, vaan ei oo ollu pääkopassa tarpeeks nyt kapasiteettia pohtia siihen järkevää ratkasua, ku ei oo kapasiteettia muihinkaan tärkeiden ratkasujen tekoon. Kuormittunu, sitä se on meikäläisen pääkoppa. Ja varsin valikoiva muistin suhteen.. Joka ikisen ötökän tunnen ja tunnistan vaikka unissani, korvanumeroa myöten, muistan aivan ihmeellisiä asioita niistä. Jonkun ihan ihmeellisen pienen asian tai tapahtuman, ominaisuuden. Mutta muuten oon ehkä hajamielisin ihminen mitä olla voi..

Terveydenhuoltoeläinlääkärin kanssa oli puhetta kalenterista, että entäs jos olis jokin kalenteri, siis semmosille progesteroni ja tiineystesti asioille.. Onhan mulla kalenteri, vaan muistanko koskaan sitä kahtoa. Kiimakalenteria kyllä, muttei sinne mahdu mitään muuta kun ne, mitä sinne nyt kirjailen. Puhelin? No sen varaan en ehkä tärkeitä asioita laittasi, kun edellinenkin lilluu jossai lietealtaassa..
Oon oikee lista, muistilappu ihminen. Kaikki aina paperilla, mutta niin vaan yks ostoslistakin häviää enneku kauppaan kerkiän. Tympee olla tämmöne lahopää. Ja joskus se ihan hävettääki, ku en muista oikeastaan yhtikäs mitään, muuta ku jotain todella ihme juttuja, joita ei välttämättä tarvihteis tallennella tuonne vähäiseen muistiin. Kyllä mä kaiken vielä järkkään, ku vaan saisi vapautettua kapasiteettia tuolta jostain kohtaa, että edistyis mietiskelemään.. Aina ne jossain kohtaa loksahtaa ajatukset oikeelle mallille, ja saan idean, jonka toteuttamiseen sitte voi kyllä vielä hetki vierähtää..

Ai niin... Juugelin kasvattaja tuossa vähä ehotteli, ja Riina kans, että ois toooosi mukava, jos Justiinan kanssa lähettäs Helsinkiin Voittajanäyttelyyn... Kyllähän se jo ajatuksena oli lähinnä hilpeyttä ja toisaalta kauhunsekaisia sydämentykytyksiä aiheuttava, mutta niin sitä sitte aloin isännälle vihjailla semmosta se Kaisa ja Riina, että Helsinkiin lähettäs Justiinan kanssa.. Isäntä ilmotti, ettei hän lähe samaan hotellihuoneeseen Justiinan kanssa.. Ei se ollenkaa uskonu, vaikka vakuuttelin, että Justiina oli tosi kiltisti Joensuussa näyttelyssä, yhtään ei pölhöilly. No mutta, ilmeisesti sitten nukkuu mieluummin Mimmin kanssa, koska seki pittää ottaa mukaan.. No enivei, sitte se alko, että onkohan se tommosen koiran paikka semmonen näyttely. Ku on tommonen maalaistollo, raivoraisa ja kaikkee.. Oliko lie seuraava päivä, ku kerroin ilmottaneeni sen sinne.. (kieltämättä tuntu, että olisin hyppäämässä vähintää benjihyppyä, ku klikkailin sitä hyväksymään ilmottautumisen) Jollei tuo typykkä olis siinä Kaisan ja Riinan kanssa ollu samassa juonessa, ni varmaa olisin jättäny ilmottamatta. Mutta joku mielenhäiriö siinä pääsi tapahtumaan, että ilmottautuminen tuli tehtyä ja vielä molemmille päiville.. Ensin kieltämättä aattelin tuupata Jugen ja typyn vaikka bussilla Helsinkiin, ja järjestellä jotenkin niie reissu, mutta ku tajusin, ettei Juge varmaa päästäis sinne bussiin sitte enää ketää muita, oli parempi alkaa suunnitella vähä toisenlaista reissua.. Toivottavasti kaikki menee hyvin.. Todellakin, toivottavasti kaikki menee hyvin... Ihan isännän puolesta, ettei sen tarvia hävetä silmiä päästä siellä isossa kaupungissa Justiinan pölhöilyille.. Vaan Riina sano, että mun pittää oppia luottamaan Justiinaan, että se osaa käyttäytyä.. No nyt ja tässä asiassa luotan... Kai..

Tee työtäs laulellen..

Typykkä kerto, että on olemassa joku tutkimus, jonka mukaan lemmuset lypsää paremmin jos kuunteleevat klassista musiikkia.. Tästäkös läksin tottakai analysoimaan asioita sille tolalle, että siitä meikäläisen hoilotuksestahan se lemmujen lypsämä suuuuri maitomäärä täytyy johtua.. Ehottomasti. Vaikka onkin kaukana klassisesta, niin tottahan kauniin epävireisesti veisaan kaikkea mitä suinkin radiota kuunnellessa osaan ja varsin vaikken osaiskaan. Isäntä oli sitä mieltä ennemminki, että ne lehmä-poloset pakenee robottiin mun hoilotusta ja toivoo, että häipyisin pian koko navetasta.. No sitä mie en usko, en ollenkaan.

vaativia vasikoita ja karsinansiivooja..

Vasikoitten kanssa on ollu ongelmaa.. Siis sellasta ongelmaa, että ovat aivan liian riipuksissa meikäläiseen. En tiedä mitä on tapahtunu, mutta tuntuu etteivät pienet kakkiaiset osaa juoda ilman, että seistä napotan vieressä. Kun aamusella tai iltasella käyn kyselemässä onko sitä käyty mammilla, alkaa niillä meikäläisestä riippuvaisilla kieli lipoa ja juokseevat ku nälkäkuoleman partaalla mammille, ihan niinku siellä ei ois se mammi ollu odottamassa heitä ihan kokoajan ilman minuaki. Ja kummasti se kuitenkin häviää se maito vaikken oliskaa maisemissa. Aivan hullupäistä on touhu, kun kaikki vaatii, että mä sen sadannen kerran näytän missä se tutti on. Ja kun eivät näe minnuu, se sujuu sitte kuitenki ihan mallikkaasti ilman apuakin. Mustelmille siellä ittesä saa neuvoessa. Olen kyselly, että kenenkä ne luulee sitte siinä vieressä napottavan neuvomassa, ku täältä pitäs lähteä. Koska iso osa noista ongelmalapsista on nimenomaan sonnivasikoita. Kun en millään jaksa uskoa, että siellä jossain on sellanen tyyppi vastassa, joka jaksas lelliä niitä samalla viisiin. Ja vastata jokaisen vaatimuksiin, ku pittää rapsuttaa ja kuopsuttaa ja varsin seistä siinä vieressä, ku juuaan. Koska muuten muka se tutti suusta tipahtaessa häviää niin, ettei sitä löydä ilman apua... Eivät oo ottanu kovin vakavasti mun höpötyksiä, koska edelleen se sama reaktio on havaittavissa aina ku kysyy onko varmasti kaikki käyny mammilla. Isäntä meinas, että täytynee nauhottaa se lässynlää, että voi soittaa sen sitte ipanoille, ku yrittää saada niitä juomaan. Muistan mainita äänensävyn ja kaiken miten ne kullannuput sieltä ryntää mammille.. Aina se vaa nauraa mulle.  Mut ne tulee, ku huutelee, että "mamilllleeeeee, tule tule, mamille". Sille en mahda mittää.

Mutta meilläpä oli tuossa oikeen mukavia ja kauan ootettuja kyläilijöitä. Semmosia laumanvartija ihmisiä. Tulivat Tuhtia kahtomaan, ja Juugeliakin. Iinestäki käytiin kahtoo, sitä Tuhtin siskoa. Olen välillä ollu vähän huolissani, ollaanko vähä liian paljon annettu Justiinan tehä työtään miten haluaa, että onko se liian tiukkapiponen vartijakoira, ku se on semmonen vähä vapaan kasvatuksen tuotos. Melkoiset näytteet Riina ja Juha saikin osakseen, kun pihaan kurvailivat. Ja aivan normaalina nuo sitä piti. Ei sen pidä ketään tänne niin vaan päästääkkään. Ja se kuitenkin sitte tulee mun luokse, ku pyydän ja rauhottuu siihe hiljallee ja hyväksyy tulijat ja tilanteen. Mutta siinä mulla on opittavaa, että miten sitte osoitan tulijan olevan ookoo. En ole selkeestikkää siihen riittävästi syventyny, vaikka oonki miettiny miksi se usein on tosi vaikeeta. Tollasten ihmisten kanssa sitä saa niin paljon kaikenlaisia aivoriihiä omaan pääkoppaansa. Ihan harmitti, että aika jäi kesken, ja heidän piti painella kotia kohti vaikka juttua olis piisannu vielä vaikka miten ja paljon. Totesin vaan, ettei olla suotta niin kauaa mietitty onko meistä tähän. On se näitten kanssa eläminen ihan tosiaan kaukana siitä, mitä elo on noitten toisenlaisten turrukoitten kanssa, joista ei koskaan oo mitää vaaraa ainakaa kenellekkään. Mutta silti on oltu niin onnellisia noista valkoisista vartijakoirista, jotka on välillä sellasia sirkuseläimiä muistuttavia hauskuuttajia, toisessa hetkessä tiukkaakin tiukempia työmyyriä. Justiinasta nähtiin taas semmonen puoli, jota ei oo osattu kuvitella olevan olemassakaan, kun se lopulta hinkkas itteesä Riinaa ja Juhaa vasten vaatien hellyyttä ja huomioo.. Ja noin nopeesti, kun valtaosaa se ei sulata vielä monenkaan vierailun jälkeen. Se oli aivan samanlainen heitä kohtaan, mitä se on meitä omaa perhettään kohtaan, semmone läheisyydestä tykkäävä kainaloinen. Se oli hämmentävää. Mutta toki neuvoinkin Justiinalle Riinan ja Juhan eritavoin ku yleensä, Riinan neuvojen mukaisesti. Täytyy kyllä päästä jatkamaan noita höpötyksiä heidän kanssa pian, ihan saattaa tarttua paljonkin kaikenlaista hyödyllistä noitten kullannuppujen kanssa elelyyn..

Tuhti

Tilan touhuja..

Jos ei voi olla lehmä, ni eipä olis pöllömpää olla Podhalanski.. Tyydyn olemaan ihminen.. Muttapa joo.. Justiina on vissii vähä työssäuupunu tai jotakin, ku on kahtonu tarpeelliseks viettää yövuorot köllötellen mökin terassilla, eikä työmaallaan.. Sempä vuoksi Tuhti on kuvanmukaisessa olotilassa yksin ahkeroidun yövuoron jälkeen aamusella.. Uupunu sekin pikkunen.


Siirreltiin muuten vähän ötököitä tuossa.. Hiehoja. Tarkotus oli siirtää tiineitä hiehoja toiseen paikkaan ruokintapöyvän toiselle puolelle. Kamala oli se tunku.. Koska se oli nii huisan jännää ja uutta ja ihmeellistä ainakin. Ainoo vaa, että siellä kulkuväylällä tuumaili tasan kaikki ne, joitten ei ois tarvinnu sinne toiselle puolen edes mennä. "No ei se haittaa, jos sinne menee vähä muitakin".. Nii varmaa. Ku lopulta se oli toinen puoli tupaten täynnä, niin, ettei sinne enää oikee sopinu niitä "oikeita" ötötköitä ollenkaa. Mukkemakkeliini ja Murunen varsin nautti vaihtelusta ihan vallattomina ja veteli edes takas mahottomassa hepulissa.. On erikoista, että suunnitelma on saada tietyt tyypit siirtyy johonkin, niin se aina menee nii, että sinne johonkin on menossa just kaikki ne muut.. Mukkemakke kyyläs tilaisuutta pukitella takas sinne johonkin, ku koitettii tyhjätä sieltä jostain niitä ei sinne kuuluvia takasi omaan karsinaansa. Meillä ei oo eläinten siirtely millonkaa hermoja kiristelevää puuhaa, vaan just niin päinvastoin. Kyllä jos ei muullon, ni sillon tirskuu mahanpohjasta asti. On nii höperöitä nuo ötökät.

Poikimisiakin on ollu aika kiitettävän paljon, ja lisää ootellaan minä hetkenä hyvänsä.. Kartsi poiki söpiksen pienen sonnipojan, mutta surku sentään, että sitte se oli poikimisessa jotenkin saanu jonkinsortin jumin, että ei päässy ylös. Eläinlääkäri on sitä käyny tottakai hoitamassa kahteen otteeseen, muttei siitä mainittavaa apua ole vielä ollu. Nartsi oli vaa sen kokoluokan pentunen, että on saattanu vahingoittaa jotain emässänsä syntyessään.
Mutta.. Kashmir suurenmoisena suurisydämisenä lemmusena otti Nartsin hoitaakseen, kun Kartsi keskittyy nyt toipumiseen. Huolenpito on liikuttavaa. Kashmirilla on omakin ipana, Nadia. Jonka se poiki samana päivänä, kun Nartsikin synty. Nyt toivotaan koko sydämestä, että kainaloinen Kartsi saa jalat alleen muutoinkin, ku nostotellingin avulla. Voin vannoa, etten ennen seuraavaa kertaa taas varmana mee kehuksimaan sillä, ettei meillä oo halvauksia ollu niin, että olis kettää jalattomaksi vieny. Koska juurikin ennen Kartsin poikimista erehdyin ääneen sanomaan... Ja jonkin sortin halvausta Kartsilla nyt on, sen lihasjumin lisäksi.. Ne "pitkään aikaan ei oo" jutut kannattas vaa aina jättää sanomatta.. Sen on saanu huomata kyllä liian monta kertaa.

Onnentoivotuksia latelin Eetlalle, joka tämän päiväisen mittalypsyn tiimoilta tuli viiskyt tonnariksi. Ayshiret vaan on niin... Loistavia.. Ja Eetla eritoten, ja sen jälkeläisiä niin vaalitaan, toivotaan Eetlan jälkeläisiä vaan lisää lypsämään.. Kaksi tytärtä on lypsyssä nyt, ja ainakin Punkero on äippäänsä tullut, viime kaudellaan lypsi yli 14000!

Että semmosia tuulia täällä...

Voihan haukotus..

Työnteko on ilomme.. Ompa hyvinkin.. Tänä aamuna aloteltiin seittemän nurkilla, niinku joka aamu... Kello huitelee jo puoli yhdeksän illalla, ja aivan äsken tupsahin tupaan.. Tosin joutu vielä poistua ulkoilemaan, ku hieholauma lontosteli mökkitiellä noita kyyhkyjahtilaisia vastaan.. On sitä vaan askaretta, ihan aamusta iltaan, ja joskus yölläki.. Tuskimpa malttaa oottaa, että poikimaruuhka alkaa.. Kuukauden sisään olis 11 poikimista luvassa, joten siinähä sitä menee sitte yöt vähä väliä kameraa katellen, enkä varpisti välty yöjuoksuiltakaan, ku tarjoilen poikineille hellunherätyksiä ja muita litkuja... Että se siitä kaikesta maalaisromantiikasta sitte.. Se on se työ ku rytmittää aivan kaiken. Ja ihan aina. Lehmät ensin, ja kassellaa sitte kerkiskö mittää muuta, vai painaako pään suosiolla suoraa tyynyyn, että jaksaa seuraavan päivän.. Oikeen nuutuneena on parhautta unohtua hetkeks ja vaikka pitemmäksi hetkeks johonki vaan notkumaan ja voimauttaa itteesä lehmän pehmoista karvaa hämmennellen.. Siinä sitä ollaan, ku parhaimmatki ystävykset konsanaan.. Luciana kieltämättä on joka aamuinen ja päiväinen ja iltainen voimaeläin.. 

Niin on yritetty rehua muka tehä, ja vettä tulee ku saavista kaataen tuon tuosta. Viimeyönä ei ees kesäpesässä meinannu unta saada, ku ropisi vesi peltikattoon niin mahottoman kovasti. Jos ei Justiina valvota yöllä, ni takuulla vesisade tai oikkuperhana. Vähän jo väsyttää etukäteen, joten asetelmat tuleviin poikimisiin ei oo kovinkaan loistavat. Voin kertoa, että ku kukkuu useamman kerran yön aikana kamerasta vahtien, alkaa jossaki kohtaa olla nuppi jo sen verran sekaluutta, ettei saa unta enää sitte millää eikä millonkaan. Se ei oo ollenkaa tyypillistä tällaselle umpiuniselle ihmiselle, joka normaalioloissa nukahtaa aivan sama minne ja millon.

Ai ettäkö mikä sitä Justiinaa niin pölhöilyttää? No kai se on tuo ikä ennenmuuta ja itsensä etsiminen.. Ja se, että tällä suunnilla vaa näkkyy sattuu ja tapahtuu.. Joskus enempi ja joskus vähempi. Ja ku tarpeeksi tapahtuu, se vetää Justiinan niin herkille, että ihan tosiaan tuntuu välillä ettei tänne tartte sen mielestä tulla ikinä eikä ketään. Siinähä sitä onkin meillä ollu nyt "kasvatuskeskusteluja".. Siis isännän kanssa mietitty aamukahvipöydässä, päiväkahvipöydässä ja joskus vielä iltasellakii, miten myö sen kanssa oikee ollaa ja elellää, että ei ihan mahottomaksi heittäytys.. Kerrottu sitte Justiinalle meidän keksimiä viisauksia (tai no taidan toimia sellasena tiedottajana iha ite), että kyllä se nyt pittää ruveta sitte uskomaan ku sanotaan.. Ja Justiinaahan sellaset jutut kiinnostaa muuten tosi paljon.. Kummasti tulee aina jotain kiireellistä touhua, eikä se jouda jäädä kuuntelemaan.. Sehän kulta pieni vaan tekee työtään, johon se suhtautuu erittäin vakavasti. Meidän ihmisten pitäs vaan osata yhtä ja toista, että Justiina vois jotenkin käsittää, kuka saapi tulla ja miten sillo ollaan.. Kerran jos toisenkin ollaan kiitelty sitä, että meillä on Justiinanlainen, eikä vaikka joku vähä lujaluontoisempi laumanvartijakoira.. Pulassaha myö oltais. Varmaa oltu jo.
No mutta siis, se on muutamana yönä joutunu ihan tositoimiin, ku tänne farmille on tupsahtanu vieras koira. Ihan oli sellanen rottweilleri.. Eikä ollu kauaa. Meijän pihassa siis. Ku Justiina tuumi sille, että voi ihan painella tietä myöten ja ihan sellasta rivakkaa kyytiä. Sinne se jäi sitte omalle rajallensa istua napottamaan ja seurailemaan, että matka muuten jatkuu kans.. Näkisittepä vaan sen ilmeen, kun se sieltä ylväänä lompsuttelee pihaan.. On se vaan tarvittaessa mahottoman tiukka bitch. Semmose jälkee ei oikee taas uni maistu.. On adrenaliinit itelläkkii sen verran tapissa, kunnei koskaa tiiä sen möykän alettua onko se nyt se karhu, vai mikä se on.. Karhuhavaintoja ku on pitkin kesää tupsahellu liianki lähellä. Lenkillä ollessa näin jälet tuolla linnuntietä vai karhunko tietä myöten alle kilometrin päästä kotoa, ja olipa temponu ihan reipasta kyytiä tietä myöten siellä.. Jostain syystä alko ihan tolkuttomasti laulattaa loppumatkaksi.. En mie mittää laulunsanoja siinä kovin mieleen saanu, ainakaa oikeessa järjestyksessä, mutta ääntä sentään ja paljon..

Palasia päivästä ja yöstä..

Tulevaisuuden tekijöitä

Keskellä yötä.. Ku Oikku alkaa rallatella ja edessä on tehtävä, joka edellyttää aivojen toimintaa, en todellakaan oo vahvimmillani.. No tälläkertaa ongelma oli pikkasen suuremman luokan ongelma, että olis pitäny saada ittesä käyntiin ihan oikeestikkin. Soittelin isännän hätiin aivoiksi. Koska omat jäi sinne tyynynpäälle uinumaan, niinku yöllä kuulus tehhä. Ladata keho ja mieli seuraavan AAMUN askareisiin, ei öisiin heilumisiin. No joo, siinä ei auttanu ku soitella jo viisaammalle, herättää päivystävä tyyppi keskellä yötä.. Arvostan. Arvostan niin kovin sitä huoltotyyppiä, joka unenpöpperössäki osaa antaa neuvoja ja apuja ihan tolkuttoman kärsivällisesti ja taitavasti, että muistaa sillonki ulkoa kaiken. Jos en virkuimmillanikaan ihan älykkäimmästä päästä oo noitten osien ja juttujen kanssa, ni voin vannoa, että tollaseen yölliseen aikaan vaatii vastapuolelta melkoista kärsivällisyyttä saada taottua mulle yksinkertasimpiakin asioita. Taisin jossain vaiheessa tuumata, että pittää puhelin antaa isännälle ku se tulee, että te varmaan paremmin puhutte samaa kieltä.. Isäntä on yöaikaanki jotenkin paremmin tajuissaan, ja pystyy vastaanottaa kaikkee ohjetta ja neuvoa.. Ku mun sanavarasto ja kaikki toiminta on ihan olematonta. KAHVIA sitä tarvihteis ja monta kuppia, ennenku tollasia ongelmia lähtee ratkomaan. Eikä siinä kerinny ku haaveilla moisesta piristeestä.. Mutta tosiaan, sehän oli ongelma sitte sen sortin ongelma, että huoltotyyppi lähti lopulta tulemaan meille selvittelemään mistä kiikastaa.. Kyllä se vaan vaatii tommonen homma omanlaisensa asenteen ihan oikeesti.  Että arvostan! Tulihan selväksi.

Aamusella sitte vetäsin pikku aamunokoset, ja lähin uudestaan touhuumaan jokseenkin jo virkeempänä.. Siellä alko Lempi-hieho (SE Justiinan paras kaveri ever) näyttää poikimisen merkkejä ja aika työläältä näytti sitte saada vasikkaa ulos, vaikka miten punnersi. Isäntä oli tässä vaiheessa nokosilla, ja soittelin sitte herättää sen, että kyllä varmaa pitäs Lempipolosta pikkase auttaa.. Ei se kyllä kerinny ees navetalle asti, ku jotenkin se pikku jäbiskä sieltä tupsahti.. Aloin tietty viritellä vetoriimuja vasikan jalkoihin jo ootellessa ja hiljalleen vetämäänki, ku ei isäntää vielä näkyny.. Että se sitte kerkis tulla maailmaan Nicone ennen aputyypin ilmaantumista. Aina turvallisempi, jos kaksistaa olis siinä apuna, ku sitä apua tarvii.

Hippistailiin siinä aattelin lypsää Lempin, kun en robotille viittiny sitä raahata heti. Arvelin, että saapi noppeemmin Niconelle ternit nassuun, ku kaivelen kannukoneen esiin ja lypsän sillä. Isäntä tuli siihen vähä kaveriksi ja mietin, että mieluusti koitellaa lypsää se ihan irtaalla, ettei kiinni laitella ensinkään. Jotenkin se sellane jallittaminen ja kiinni laittaminen vaa usein hermostuttaa vastapoikineen, että se lypsyki onnaa paremmin, jos se olis vaa vasikkansa kanssa siinä iha rauhassa. Sen verran siinä isäntä seistä napotti, ettei Lempi lähtis kiertää karsinaa ja mie laittelin lypsimet kiinni. Ja lypsy suju niin hienosti, että. Eikähä sitä ollu sitte minkäälaista ongelmaa robotillakaan, sinne sujahti reippaasti sitte iltasella ja kun näytin sille mistä löytyy herkkunappulata, ni siihe se asettu syömään ja niin sitä sitte oli eka lypsy robotilla kohta takana. En tiiä voiko sitä osata aatella, mutta jumankekkuli tollasesta tulee nii hyvä mieli. Ku kaikki sujuu hyvin, ja hiehokaa ei pelkää eikä arastele, vaikka kaikki on aivan uutta ja ihmeellistä. Tällasia sais ollakki kaikki. Ja iso osa onkin. Niin ovat sellasia kullannuppuja..

Että mikäs tässä on töitä ahertaessa...

Liirumi laarumi loman loppu...

Loman jälkeen on jotenkin niin hukassa noitten hommien kanssa. Ei oikeen ajatus kule mukana touhussa. Niin on ollu ikävä lemmusia, että unohtuu sinne vaa niitä kahtelemaan ja hupattelemaan, eikä enää muista mitä oli tekemässä ja minne menossa. On kai se ollu ikävä sentään Lilalla ja Liljallakin, ku ovat luuhanneet perässä ku varjot, hönkineet vielä vähä lämpösempää ilmaa niskaan, niinku tää trooppinen ilmanala ei ois vielä tarpeeksi lämmin. Tää hellekkin kyllä pehmentää ajatukset.. Ja mahoton flunssa, jota just tähä kohtaan ei todellakaa olis kaivannu. Ei nyt, ku mahoton määrä työtä odottaa tekijäänsä.

Kiitän syvästi Oikkupeikkoa, joka tän tokapätkän anto mun ihan niinku oikeesti lomailla.. Arvostan, kiitollinen olen, voisko tästä tulla ihan tapa?

Eilen mulkoili takakierron eläjät, ku yritin opettaa niitä viittomakielelle.. Ääntä kun ei vaan lähteny, ja yrittäminenki sattu kurkkuun ihan kohtuuttomasti.. Ovat niin tottuneet suulliseen ohjeistukseen siirtyä "toiselle puolelle", että sellane käsimerkkien viuhtominen sai ne vaa häkellyksiin.. Ja kulkemaan ihan minne sattuu. Kuiskauksia ei kuunnellu kukaan tai ainakaan uskonu..

Nekku on loman aikana vähä alkanu antaa jälkeen näissä väriasioissa ja vihreekin tutti sankossa melkein kelpaa. Ennemmin se olis vaikka jättäny mamminsa juomatta, ku juonu vihreestä tutista. Ja niin meinas jättääkkin, kun sille erehty laittaa valkosen tutin sijaan vihreän.. Joillakin se vaan on niiiiin tarkkaa.. Joku haluaa valkosen tutin, joku mustan, joku vihreän ja jonki aikaa sitä ei oo asiaa alkaa muuttamaan. Sitä en tiijä, onko se se väri vai se miltä se tutti tuntuu. Koska jokane väri on vähä erituntunenkin. Ja musta iha eri mallinenkin. Vaativia on meijän pikku vassulaiset.. Vaa iteppä olen opettanu, että ovat niin spessutyyppejä ja ansaitsee vain parasta palvelua..

Vaan loma meni kyllä niin mielusissa puuhissa, että voi hyvän tähen.. On telttailtu, käyty kalassa, tehty yhdestä unelmasta totta ja kyhätty tulipaikka niin kauniiseen paikkaan, että vois melkee elellä pelkällä makkaralla ja makoilla vaan siellä maisemia katellen, makkaraa paistellen.. Niin on huikean kaunis paikka, ettei kauniimpaa oo ku varmaa Ilomantsissa..




Tuhtikin alko loman aikaan kotiutua niin mainiosti, että nyt on varsin reippaasti alotellu ihan työnteonkin.. Siellä niin pätevänä tutustutaan lehmiin ja vedetään unta heinäkasassa.. Välillä reuhataan Justiinan kanssa ja välillä yritetään komennella lehmiä. Jännä homma, että Justiina menee hiljentämään Tuhtin, ku se alkaa räkytellä lehmille. Suunnilleen siis istuu päälle, että nyt riittää.. Ja sitte taas painitaan, koska siitähän Tuhti tykkää.. Justiinan mielestä kyllä välillä voitas iha olla vaan..

Valonpisaroita...

LOMALOMALOMA... Niissä tunnelmissa sitä maanantaina startattiin.. Ensimmäiset haasteet koettiin kirkonkylällä, kun autossa alko palaa moottorin merkkivalo.. Päätin, ettei tää kertakaikkiaan vie tätä fiilistä, eikä varsin vienykkään.. Jatkettiin matkaa, toisella autolla. Jossaki kohtaa alko tuntua, että jopas on maisema muuttunu kovasti sitte viimekerran, ku näille kulmille suuntasin.. Isäntä siitä apumiehen paikalta valotti, että sitä on taiettu hurauttaa nyt kyllä risteyksestä ohi, ja näillä näkymin löyvetää ittemme Mikkelistä, jos vielä jatketaan.. Uuukkaria sopivassa kohtaa, ja oikeeseen suuntaan taivastellen, miten ihmeessä voin ajaa ohi siitä risteyksestä, mistä piti kääntyä.. Ei ollu mikkää pikku risteys, vaan ihan sellanen, että pitäs hoksata..

Iltapäivällä saavuttiin kyllä perille, ja iltapäivä alkoki oikein sujua.. Isännälle olis välttäny vähä vähempiki kaupoissakiertely, mutta sisukkaasti se hetken joka putiikissa viihty.. Päivän lopussa alko jo hyytyä lomafiilis, kun terassilla napottaessa alko puhelin laulella.. Siinä ku terassilla selventää robotin resetointiohjetta kotiapäin, niin tietää, ettei se tähän mahda loppua.. Eikähän loppunu.. Ihan on jokaselle päivälle riittäny riemua, ja yöllekkin..

Owczarek Podhalanski Valonpisaran Ukko Ylijumala

Mutta siis.. Matkan tarkoitushan oli hakea lisää Valonpisaroita.. Ja niitähän löyty kasapäin Kaisan luota.. Kaksi myö sieltä matkaan napattiin ja kuleteltiin toinen pikku Valonpisaroista uuteen kotiin aivan meidän lähelle. Joten näiden kulmien Valonpisara vahvuus kasvoi entisestä yhdestä kolmeen, kun meille tuli Tuhti keventämään Justiinan työtaakkaa ja tosiaan melkee naapuriin Ulpu (joka lienee vaihtanut nimeään sittemmin)...

Ompa osannut Kaisa valitakkin osuvampaakin osuvamman kennelnimen näille pikku kakkiaisille, jotka ihan todellakin on jokaisen päivän valonpisaroita..

Ai niin.. Ja se auto.. Eläinrakkaana ihmisenä olen sitten tullut antaneeksi hiiren pesiytyä auton moottorin suojakotelon alle.. Olihan sillä korjaamonsetällä siinä vähän naurussa pitelemistä.. Kieltämättä hirnuin itekki koko illan, kun jotenkinhan se nyt on aivan surkuhupaisaa koko juttu. Mua ei välttämättä kovasti paljoa naurata, kunhan selviää mitä kaikkea vahinkoa se pikku ötökkä siellä on aikaan saanu.. Jännityksellä odottelen tutkimusten etenemistä.. Näillä näkymin jokin johtojuttu on joutunu väistämään tämän asukin pesänlaajennusta tehdessä, joten sieltä löytynee ajastaan jotain, joka selvittää sen turbo-mikäolikaan-vian laadun.. Lupasin, etten koskaan millonkaan hylkää uskollista kärryäni sillätavoin, että sinne alkaa eläimet pesiä.. Lupaan ajaa sillä. Säännöllisemmin.

Ja robotin kävi huoltoporukka korjaamassa, siinä olikin vähän huoltoporukan käyntiä vaativa vika... Ehkä loppu"loma" tässä sujuu ilman jatkuvaa Oikkupeikon soittelua, onhan sitä vielä hetki jäljellä...

Eläinlääkäriiiiiin...

Juu, Justiina vähä töytäili tuossa viimeviikolla, ja sempä seurauksena tällepäivää varasin sille eläinlääkäriin ajan.. Tuskailin jo aamutöillä miten ihmeessä tässä minnekkää ennättää, oli sellasta kaaoksen tuntua ilmassa.. Jasun avustuksella hoitu, sekä navettatyöt ja Justiina konttiin.. Ajellessa siinä mietin, miten paljon mahtaa lehmänpaska lemahtaa, ku en kertakaikkiaan kerinny enää suihkuun siinä hötälässä.. Äkkiä se lehmänpaskan lemu olikin ehkä pienin murhe..

Nenään tulvi sellanen lemahus, että mielessäni mietin miten voi koiran pieru haista noin saakelin pahalle.. Vilkaisu taustapeiliin veti melkee hiljaseks, vaan pari rumaa sanaa tais päästä ilmoille.. Siellä Justiina vääns paskaa peräkontissa.. Ihan oikeesti. Sen enempää en joutanu ees noitua, ku piti alkaa ettii pysäkkiä missä saapi sen koiran ulos autosta.. Arvatkeepa oliko pysäkkiä ihan kohtakaan! Päähän tupsahti siinä sitte pysäkkiä bongaillessa, miten hel**tissä mie saan Justiinan takas autoon, ku se äskenkin vaati kaks ihmistä siihen spagettijalkoineen.. Mikä sen onkin, että joka kerta ku pitäs autoon mennä, Justiinalla roikkuu neljä narua jalkojen tilalla..

Pysäkille STOP ja kontti auki siinä toivossa, että älä ole löysä paska, ole pökäle.. Ja paskat.. Ihan oli sellane torttu, että kiinteä ei ollu oikee sana kuvaamaan sitä.. Justiinan tassutki aivan sonnassa. Boonuksena olin idioottina jättäny fleksin sinne konttiin, ja kaikki se mielipide tästä reissaamisesta ja hihnassaolosta loju suurimmaksi osaksi sen fleksin päällä. Kello tikittää, kiire olis.. Mieti siinä äkkiä mitä teet sille helkkarin petille! Ei sitä mehtäänkää voi nakata, vaikka voitte uskoa, että mieli teki! Tosiella kädellä pidin Justiinaa kii pannasta ja toisella nakkasin pedin pois autosta. Huokasin onnesta, kyllä, onnesta, ku pedin alta paljastui toinen koiranpeti, eikä paskatassua tarvinnu aatella laittaa auton verhoilua vasten... Pari pyyhettä uimareissulta, talouspaperia näyttelyreissulta (koska enne se ei paskantanu, vaa oksenti autoon), muovipussi.. Huokasin syvään, ku aloin hahmottaa toimintasuunnitelmaa. Siinäkohtaa tuntu, että tahon vaan kottiin ja heti.. Koska en tienny, miten sen Justiinan sinne konttiin saapi ilman, että ite on yltäpäältä paskassa, ja saapiko ensinkään. Että onko nolompaa, ku koiranpaskassa kuorrutettuna lompsia eläinlääkärin vastaanotolle.. Ehkä se lehmänpaska oli sittenki kivempi. No ensin etupää.. Sitte takapää.. Jalat aivan naruja taas.. Ja kah! Ei ainakaan silminnähen paskaa vaatteissa ehkä!! Koko painolla piän se koira kontissa, että kerkiin laittaa kontin kii, enneku se livahtaa maailmalle..

Lääkäriinkin selvittiin.. Eikähä siinä, melko hyvin se menikin.. Siihe asti, ku piti mennä vaakaan.. Ja niin taas oli naruja jalkojen tilalla.. Tuumasin sille tytölle vastaanotossa, etten mie ihan oikeesti sitä ite saa siihe vaakaan, ku se tommoseks rupes.. Tyttö tuli raahaa kaveriksi.. Mie etupäästä, tyttö takapäästä.. 37.5 kiloa. Ei niitä jalkoja löytyny siitä poiskaa, mutta aattelin että olkuusa. Eikai se siinä loputtomiin jaksa maata. Eikä jaksanukkaa..
Eläinlääkärin kanssa suju hyvin. Justiinan mielestä se oli ihan jees, ku etujalkoja kopluuteltiin. Eikä mittää kippeetä löytyny, ettäkö olis tarvinnu kuvailla tai muuta. Vähä lepoa ja särkylääkettä, ja katellaa..

Odotustilassa oltiin siihe asti oltu vaa me. Minä ja Justiina ja henkilökuntaa.. Vaan ku ovi raottu ja täti miehensä kanssa tuli mopsia tuomaan, alko Justiina toivotella heille hyvää matkaa takas sinne mistä tulikin murinallaan.. "Me oltii täällä ensin, eikä tarvia tänne tuppautua! t. Justiina".. Samat oli sävelet kissan kanssa tulleelle naiselle ja eläimettömälle miehellekki.. Suotta siinä yritin luoda lepposampaa tunnelmaa, "elähän Justiina nyt hupsuilemaan ruppee", ei auttanu..

Isäntä hirnu puhelimessa, ku soitin ja kerroin tästä reissusta.. Oliskoha hirnunu, ku ois itte ollu siinä paskanvaltaamassa autossa.. Mutta mulla on puhas tuulilasi! En oo ennen tullu aatelleeksikaan, miten miellyttävän tuoksun se tosiaan antaa auton sisätilaan.. Ei se sitä paskanhajua peittäny, vaikka varmaa säiliöllisen hölväsin pestä tuulilasia, mutta joka kerta toivoin, että se tuoksu jäis, ja paskanhaju lähtis.. Niin ei kuitenkaan käyny..

Erityinen...

Eipä osannu arvata, miten erityislaatuinen osaa Owczarek Podhalanski oikeesti onkaan.. Justiina.. Valonpisaran Auroora.. On myö saatu elämäämme sellainen Persoona, että ihan mykistyy toisinaan..

Sillä on joku sellanen mystinen yhteys noihin kaikkiin lehmälandian asukkeihin ja meihin ihmisiin.. Aivan omanlaisensa sielunelämä, josta ei saa selkoa mitenkään. Silti yritän selvittää seurailemalla miten se voi olla tommonen.. Ei se ole mikään tavallinen koira, se on jotenkin erityinen.

Oli tossa vaihteeksi taas ummessaolijat ja hiehot karannu.. Makoilivat aidan vikopuolella tuolla aukonlaidassa, joten kahoin että en nyt tarvia vissii kiirehtiä niitä hakemaan, makkuulla ku ovat. Oli nimittäin siinä kaikelaiset askareet ja kiirusta navetalla. Sitten ku vihoviimein pääsin niitä sieltä hakemaan, ei ketää näkyny missää. Lähemmä kävellessä bongasin Kimblen aukolla ja totesin, että sen vierellä reuhaa jotain. Vasikka. Sen ei suinkaan pitäny todellakaa vielä poikia, vaan vasta 11 päivää myöhemmin. No sellanen kääpiösonnivasikka siellä kuitenkin oli. Alettiin sitä siinä porukalla ensin saada navettaan ja Justiina ei ihme kyllä tullu siihe osallistumaan, vaikka ensin siltä vaikuttiki. Ohi se vaan kuleksi. Ja ku oltii jo siinä saatu Kimble ja vasikka lehmäaitauksen puolelle, tulee Justiina metästä. Perässä kantautuu ryske ja ryminä.. Kaikki 11 ötökkää lontustaa Justiinan perässä takas aitaukseen.. Miten ihmeessä se sen teki!?

Meillä oli tosi vaikee poikiminen tuossa Lattepolosella, ja se sairastukin sen jälkeen. Yks ilta menin iltanavetalle, ja kahoin että nyt ei oo ehkä kaikki iha niiku pittää, että käyn laittaa apesekottajan huiskamaan ja meen tutkimaan tilannetta tarkemmin, soitan sitte tarvittaessa eläinlääkärin.. Mutta sitten Justiina teki taas jotain. Se meni poikkeuksellisesti makaamaan siihen Laten karsinan eteen, enkä tiiä miten, mutta jotenkin se sen olemus siellä navetan toisessa päässä sai mut soittamaan eläinlääkärin jo ennenku menin tekemään niitä suunniteltuja lisätutkimuksia. Jotenkin alko ihan puistattamaan. Mikä siinä on ja mitä se oikeen tekee ja miten? Miten se saa mut soittamaan sinne eläinlääkärille tutkimatta asiaa tarkemmin? Ja oli aiheellistakin, lääkettähän se tarvihti.

Jokin aika sitte, meillä yks lehmä sairastu sellaseen pöpöön, joka usein on oikeesti kuolemaksi. Siinä on konstit vähäset, ja eläinlääkäri voi lääkkeen antaa joka SAATTAA auttaa, usein ei auta. Vaan eläin joko kuolee iteksiään tai sen kerkiää lopettaa.. Eläinlääkäri tuli sitte hoitamaan tätä potilasta ja siinä kun oltiin kirjailemassa asioita kirjoihin ja kansiin, sanoin sille, että ei se taida tuohon kuolla, kun Justiina ei jää sen luo. Se jäis, jos ois paha tilanne. Eläinlääkäri tuumas, että sehän tuo säästöö, kun osaa kertoo mikä on tilanne..

Tapauksia on siis monia monia monia, missä Justiinasta on huomannu, että nyt ei oo kaikki hyvin.. Toisaalta se on helpottavaa, toisaalta puistattavaa. Että joku eläin, koira voi vaan kertoo tollasia juttuja omalla käytöksellään..

Erityinen se on.. Ja on aina niin mielenkiintosta seurata Justiinan ja sorkkaeläinten välistä eloa.. On siinä jotain ihan taianomaista.. Mystistä..

Hulabaloota..

Onhan tässä ollu aikamoista sirkusta viimeaikoina, sanoisin.. Mutta nyt on punainen navetta ja perunamaa, jalostusuunnitelma päivitetty (pitäs useammin todella pysähtyä katsomaan noita, miten hienoja lemmusia ensikoistakin on kasvanu), lehmiä kasseltu toisenlaisin silmin, käyty pupsipodhalanskin kanssa koiranäyttelyssä, on äestetty, on kylvetty, on jyrätty, kerätty kiviä, saatu lopulta peltohommat sille mallille, että nyt tehhää jo rehua.. Tuntuu, että ei näistä päivistä kovasti paljoa mieleen jää. Suhataan yhessä, erikseen, rinnakkain ja välillä vastaan pitkin peltoja... Emäntä karhottaa, isäntä paalaa ja ku toinen yritystoiminta työllisti isännän yks päivä, paalaili emäntäki ensimmäisen kerran, ettei kerkiäis sade ennen isäntää..

Tänään muuten sain sen synttärilahjan jota toivoin, vaikkakin synttärit oli jo maaliskuussa.. Sanoin isännälle, että haluan aayyn alkion synttärilahjaksi. Ja sellane myö tänä päivänä ostettiin.. Toiset tekköö karjasta mustaa, myö koitetaan pitää punasesta kii sen ku keritään.. Eikähän noissa mustissa vikaa ole, mutta silti haluan punasia sisukkaita pikku ötökäitä tuonne lisää! Alkion osto, sikäli kun nyt saadaan se homma onnistumaan, mahdollistaa aivan uudenlaisen eläinaineksen saapumisen meille ilman mittää pöpöjen leviämisen vaaraa, niinku ostoeläimissä tuppaa sellane riski olla.. Kunhan vielä keksin sen kantajan sille alkiolle.. Ja kunhan se sitten onnistuu.. Niin suuresti toivon..

Justiinan kanssa kävästiin Joensuussa koiranäyttelyssä.. Pentuluokassa. Kyllä se sieltä sai kauniit ruusukkeet ja pokaalin kotiintuomisina.. Pientä, eikä niin pientäkään jännitystä siinä oli ilmassa, ku ei tuo pupsi ole saanu minkään valtakunnan "sosiaalistamista" oikeen elämässään.. Se ku on ollu innokas oksuilee autossa, ni ei oo ihan paras matkakumppani ollu.. Vaan eipä se ois voinu paremmin siellä edukseen olla. Tilannetajuisena olen sitä kyllä pitäny, mutta että oikeesti noin fiksusti ollaan aivan uudenlaisessa tilanteessa, häkellyttävää.. Kukaan ei ollu sen hampaitakaan nykiny, muttei sekää tuntunu pupsia harmittavan, vaikka tuomari kopeloi purukalustoa.. Haasteellisinta on vaan se auton kyytiin saaminen.. Tai raahaaminen.. Kun ei kanna pikkupodhiksen jalat, ei sitte millään, kun pitäs autoon mennä.. Siinä kahotaan emännän voimat, ku reuhotaan vaikka mitenkä päin pupsia autoon.. Se vaan heittää aivan pitkälleen, eikä jaloissa olevinaa oo mitää eloa.. On sillä ainakin hauskaa siinä, kellää muulla vaan ei. Ku ihan hävettääki.. Ehkä se oppii joskus mennä autoon, tai sit mun haba kasvaa, että jaksan kantaa sen..

Kotioloissa Justiina on ollu viimeaikoina aikas herkillä.. On ollu kyllä karhuhavaintoa jonki matkan päässä ja hirviä luuhaa pihan tuntumassa jatkuvalleen.. On kyllä turvallinen mieli, vaikka meillä on melkoinen lauma eläimiä ulkona yölläkin. Justiina kyllä pitää huolen kaikista. Ihmisille on täytyny alkaa suunnitella topakampaa ohjeistusta pihaan tullessa, sen verran on otteet muuttunu tuossa vartioinnissa. Hyvillä ohjeilla, kun niitä noudatetaan, ei Justiinan kanssa kenellekkään synny konfliktia. Niin moni tuntuu sotkevan Justiinan johonkin noutajaan tai vastaavaan, eikä ollenkaan ymmärrä, ettei Justiina suinkaan ole mikään kiva kaveri vieraitten ihmisten kanssa, kun pihaan pölähetään. Pahin virheliike on, kun ihminen yrittää mennä sen kanssa tekemään tuttavuutta. Siitä ei Justiina tykkää sitte ollenkaan. On sitä aatellu, että onko sellanen ohjeitten laatiminen ihan ylireagointia, mutta viimeaikojen vieraitten pistäytyminen ja Justiinan reagointi on saanu tajuamaan, ettei se todellakaan ole ylireagointia. Justiinalla on elämässään tehtävä, jonka se näyttää ottavan hyvin vakavasti, vaikka se ei saunan edessä notkuessaan ihan siltä välttämättä vaikutakkaan..

P.S. Kärpiäiset on ilmaantunu siinä määrin, että tänä päivänä oli taas kerran kärpänen tikussa..

Kun yksi on poissa...

Tiesinhän minä, mutten vaan tullu aatelleeksikaan. Sitä, että Javalon kyllä rakastaa Oikkupeikkoo.. Ja tykkää kulkee ja kulkee läpi uudelleen ja uudelleen.. Olihan se vähä äkämystynykki välillä.. Nappulata kunnei enää tipahellu mielenmukaisesti. Vaiko ennemmin suunmukaisesti. Umpeenhan se piti alkaa suunnitella laittaa. Ja ku siinä välikäytävää kolaillessa törmäsin Javaloniin aina vaan useammin ja useammin, kun se kiers jatkuvalla syötöllä suoraa päätä uudelleen robottiin, totesin, että taitaa olla nyt aika tehhä tähän stoppi.. Ramppaamiseen ja kiukutteluun.

Uskomatonta oli se, mitä siitä seurasi. Vaikka kyllähän se pitäs tälläki vähäsellä aivotoiminnalla tajuta. Kaikki muut alko kulkee robotilla niin mahottoman paljon, että maitomäärät lähti vaan nousuun, vaikka yksi oli poissa. Javalon ku on pöllyytelly suutuspäissä useammanki pois tieltään, ku on pakko päästä robottiin, josko sieltä ees pari napua tipahtais kaukaloon.. Ainahan se on sellanen, ahne ku mikä. Se on eduksi ja haitaksikin. Eduksi sinänsä, että sitte käypi lypsyllä ainakin riittävän usein siihen valtavaan maitomäärään nähen, mitä se lypsää. Haitaksi sitte, ku se menee pakkomielteiseks ja koko ötökkä on niin pahantuulinen ku olla voi. Loppulypsykaudesta niin käy, ku nappulamäärä putoo sitä mukaa ku umpeenmeno lähenee.. Se on nii viisas tuo Oikku, että tietää senkii niin itestään, mikä tuotosvaihe kenelläkkii on menossa...

Javalonin 305 päivän tuotos oli 13 761kiloa mammia.. Se on mahottoman loistavasti lypsetty. Laadultaan ihan loistavaa maitoa.. Nyt Javalon pääsee todellakin ansaitulle umpikaudelle laitumelle ja valmistautumaan kolmanteen poikimiseen..

Javalonista en kyllä kuvaa tähän hätään kuvapaljoudesta löytäny, joten tässä hänen tulevia laidunkavereita jo laidunelämästä nauttimassa..

Kuka sen päättää?

Kaikenlaisia sitä voikin ihmiselle mieleen juohtua.. Mutta enivei.. Tosi tosi usein aamunavetalle kammetessa totean, että alkaa ihme hinku kaikilla ulos.. Nehän vois sinne mennä vaikka millon vaan, mutta miks just sillon? Ja kuka sen päättää? Koska se vyöry lähtee aina liikkeelle jostain. Joku nousee ja kohta toinen, kolmas, neljäs ja niin edelleen.. En oo vielä tähän päivään keksiny kuka sen päättää, että nyt myö tytöt mennää ulos.. No joo o, jo on mietintämyssyt ihmisellä.. Ja köyhä elämä, ku tuommosia pittää pohtia.. Pyh. Elän kyllä erittäin rikastuttavaa elämää, kuka muu muka saa edes päähänsä moisia, ku ihminen, jonka ympärillä sattuu ja tapahtuu yhtä ja toista joka ikinen päivä.. No niin tai näin, kieltämättä on käyny mielessä sekkiin, että entäs jos se olenki minä? Tietämättäni, tajuamattani? Että ne aamutuimaan näköhavainnon saatuaan suurenmoisissa pääkopissaan miettii, että "ei jumal***, se on taas täällä! Nyt ulos ja äkkiä, enneku se alkaa taas laulamaan!!".. Ja siitä se vyöry sitte lähtee...

Monenlaista sitä on eläessään ennättänykki pohtia.. Ja tähän ehkä jollain tavoin liittyen, ennen, ku ajelin työkseni taksia. Tuossa liperin peltoaukeilla syksysin ku niitä valkoposkihanhia hengaili satapäin, mietin sitäkin, kuka saakeli sen nyt sitte päättää, että nyt puluset lähettii.. Koska ne vaan yhenäkin päättää lähtee, ja koko lauma on lennossa hetkessä. En löytäny vastausta, enkä löydä tuohon lehmäjuttuunkaan.. Joten tutkimukset jatkukoon pitkälle tulevaisuuteen... Eläinten sielunelämä jos mikä, rikastuttaa elämää ihmeellisesti!

Ihmeellistä se osaa olla kommunikointi meillä ihmisilläki.. Isännän kanssa harrastetaan sellasta -lue mun huulilta ja käsimerkkilöistä-. Kamalasti koitan esittää vähä niikus pantomiimina mitä haluan sen tekevän, samalla muka puhelen sille ylisuurin elkein, ku se istua napottaa traktorissa ja mie törötän millo missäki. Voitte kuvitella miltä se sitte näyttää, ku koitan kertoa, että nyt pittää tulla kaveriksi siementämään... Toimiiko se? No vaihtelevalla menestyksellä.. Ainaki se tulee pois sieltä traktorista kysymään, että mittee mie oikeen heilun ja huijon..

Tässä tunnelmia navetalta..

"Ei oo elämässä oikopolkuja"

Kyllä jos pitäs pidempiä hukeja tehä hommia tuolla Valtralla, olis meikäläisellä aivan eriparipakarat.. Ei oo penkin säätöhommelit meikäläiselle suunniteltu, ei sitte ollenkaan.

Eilen lähettiin viemää lannotetta peltoloille tuonne etemmäs.. Isäntä huiteli eellä ja jälessäki lannottelemassa ja mie huristelin säkkien kanssa perässä ja eelläkin.. Aina se on yhtä surkuhupaisaakin, eikä tee mieli oikeestaa ees puhella puhelimessakaa isännän kanssa, koska se ajelu kuulostaa enemminki ihan vaaralliselta.. Joskus viljanhakureissun aikaan puheltiin, eikä isäntä oikeen tienny selviänkö siitä reissusta hengissä ensinkään, kuolenko nauruun vai mitä tapahtuu.. Ku naurattaa niin hitosti ja välillä melkee itkettääki se hyppypompputouhu.. Että varmaan tulee jo mieleen, oliko tää sitte kuitenkaan ihan hyvä ajatus, kun sitä "eeeeiiii, nyt tulee monttu" ja "ai #&*# mie lennän" puhelimessa kuuntelee..
Pihassa pärjää vielä tuon hirveen viisaan penkin kanssa jotensakkin.. Se viisas penkki kuvittelee, että tän painosella eläjällä olis vielä jumalattoman pitkät koivetki. In my dreams! Siellä napotan penkillä ja vaikka joka ikinen kerta yritän saaha sen penkin kestämään siellä alhaalla, se ponkasee nostaa minnuu aina vaan korkeemmalle.. Nyt löysin sellasen säätönamiskan, ettei se ihan nii holtittomasti hyppyytä.. Koska se jos mikä ei oo erityisen miellyttävää.. Pienikin monttu tiessä tahtoo nimittäin tarkottaa sitä, ettei miun jalka osu kaasupolkimelle enää ollenkaan, joten meno on sellasta mennään-ei mennä meininkiä.. Todella epämiellyttävää.. Turvavyön ku tiukkaa kutkulleen, ja vänkää itteään vielä vähän etuosaan istumaan, yltää aikas sopivasti päkiällä painella vauhtia.. Onnea on nuo vaihteet, jotka vaihtuu sormenvoimalla, tai ihan iteksiään.
No siinä kun huristeltiin hommat, ja pihaan parkkeerasin, ni hyvänen aika sentään osas olla koko oikeen puolen persus ihan kippee.. Sitä kunnei yllä kunnollee, on sen kaasupolkimen painamiseen käytettävä lihaksia persiistä lähtein. Sitä aloin siinä miettiä, miltähän mahtas näyttää ku jonku viikon ahkeraan ajelis.. Olis varpisti niin eriparipakarat ainakin..  Tai sitte uus penkki, joka pysyy justiisakki siinä, mihin mie sen asettelen.. Tai sitte olisin kaivellu ohjekirjan ja syventyny sen sielunelämään ja löytäny kenties jonkin ratkaisun ongelmaan, joka on vastassa aina, ku pitempään tarviaa jotain ajella.

Tänää hieholandiaan läksin aidan tekoon.. Siis langat vaan ja pari tolppaa, siinä se sitte ois ja vois laskea tyypit sinne laiduntamaan.. Arvelin siinä oikasta, että ei tarvia kärrin kanssa vänkäillä tiellä kääntyä ja pääsisin mutkattomasti sinne minne olin menossa.. Niin varmaan.. Kyllä sen tuns takapuolessaan, ku perä humpsahti.. Että nyt tää ei tästä enää nouse ilman vetoapuja.. Miks ihmisen pittää olla niin laiska ja hankkia ittesä vaa hankaluuksiin.. Poika tuossa tuumas kuullessaan suomönkkäilyistä, että "ei oo elämässä oikopolkuja.. Niinhän sie ite aina sanot" ja nauro räkäsesti päälle... No jooo o.. Eikä se aita edes valmistunu vaikka niin arvelin.. Koska jotenkin ne langat on talven aikaan lyhentyny!? Viime syksynä ne sieltä purin pois ja samat langat laitoin nyt takas, vaan jäi pitkät matkat lankaa uupumaan.. Enkä kertakaikkiaan löyvä lisää lankaa sitte mistään.. Että arkea ootellessa, niin saan ostettuu lisää ja homman loppuun.


Iltahommat päätöksessä ja lemmusilla pöppänää niin paljon edessä yötä vasten.. Kylläpä ovatkin pupeltaneet viimepäivinä mahottomat määrät rehua! Kuvanottohetkellä ei tunkua ollu ruokintapöydälle, kun porukka on ulkona vielä nauttimassa ilta-auringon viimeisistä säteistä, ennenku laskeutuu taivaanrantaan.. Sit onkin hyvä hetki tyhjentää pöytä..

Tekemisen iloa..

Siitä se sitte lähti.. Kevään kiireet alkaa, sonnanajolla. Ja sitähä riittää ajella, lisää tulee kokoaika.. Se mikä on erikoista, on ihmeellisen kiireetön tilanne navetalla. Kauaa ei näin seesteiset hetket monestikkaan kestä, mutta nautin tästä nyt ihan täysillä. Joka kerta, ku navetalta suunnittelen lähtöä, mietin mitä ihmettä mie oon unohtanu tehä. Miksikö? No siksi, että vaikka siellä luuhaan ja hengailen ja teen ihan spessumpiakin juttuja, siellä ei vaan nyt aikaa saa kulumaan kovinkaan montaa tuntia.
Oottaa tossa homma jos toinenkin kyllä, että tekemistä on enempi ku tarpeeks, mutta perusaskareita tässä tarkotan.

Yks aamu piti ottaa ihan kuva tuosta sokkelosta, jonka läpi tuskailen joka ikinen aamu tuon turvevankkurin kanssa. Kyllä pöllitään lapio ja kolan varsi pitää kuolata sellasee liemeen, ettei kädessä kestä.. Ja ku yrittää siirtyä seuraavaan kohtaan kuivittelemaan, ni siinä on sellane lauma edessä ja sivuilla osallistumassa, ettei tuu mittää. Ja joka ikinen aamu valitan, "no onhan se kumma, ku ei voi väistää yhtään", eikä iltanavetalla, eikä seuraavana aamunakaan tilanne oo muuttunu miksikään. Turhauttavaa. Pyydän niitä liikkuu pois edestä, eikä ehkä laiskempaa liikehdintää voi enää nähä ku se lusmuilu siitä sivummalle, jos edes liikahtaakaan. Yleensä kurvailen ite jo sivusta ohi, jos vaan suinkin mahdun sen vankkurin kanssa. Välillä teettää työtä päästä lapion kanssa takasin siihen vankkurin luo, ku siinä tahottas pöllyytellä kuivikkeet pitkin käytäviä..
Ja on nuo ötökät vaan niin viisaita.. Ne makoillessansa on oppineet nostamaan jalkojaan parressa, että saan kolattua sonnat pois alta.. Ja jos joku on menossa just köllälleen, ku näkee vankkurin, ni oottaa, että kerkiän kohdalle ja saan nakattua pehmikettä alle, sitte siihe passaa heittää pitkälleen.. Vasikkapuolella se vasta voiki olla sitte touhua tuo siivoilu ja kuivittelu.. Ei puhettakaa, että alkaisin siellä ees kaivaa puhelinta kuvanottoon.. Jonku suussa se mahtais olla välittömästi.. Aamusella osan aikaa homma sujuu joutuin, ku heitän nappulat eteen, vaan iltapäivällä homma on aivan mahotonta. Kyllä revitään melkee haalarit päältä, tai paita, tai housut.. Mieluusti saappaatki.. Ja se kola.. Ei siitä niinku taho tulla mitää, muuta ei kerkiä, ku komentaa "nyt loppu", "ei saa purra", "ei revitä takkia", "irti", "Nyt anna sen kolan jo olla", "ei pusketa" (Miracle ja Missi on alkanu kokeilemaan rajojaan....), "nyt irti miun kyynärpäästä" (Neilikka haluaa KOKO kyynärpään syvälle kitaansa joka halavatun päivä)... "Eihän tästä tule mittää teijän kanssa"... Ja niin edelleen.. Jos ei muuta, ni kamala hulupatus sieltä ainankin kuuluu.. Eilissä iltana seurailin miten isännälle käy, ku se meni siivoilemaan vassuloita.. Aattelin, että se on aivan helisemässä niien kanssa. Vaa pyh.. Aivan sai rauhassa siellä huiskaa, eikä kukaa roikkunu kimpussa. Siltä se ainakin näytti.

Tokkopa ovat huomennakaan tapojaan muuttanu.. Joten sinne vaan sekaan selviytymään..

Ovet selälleen..

Se tuli semmonen kohta vuodesta, että ovet aukis. Ollen auki ihan ympäri vuorokauden eikä pelkästään päivän aikaa. Justiina pitää vahtia, joten mieli on rauhaisa iltasellakin, vaikka lehmät voi liehua ulkona miten lystää. Ja hyvin Justiina pitääkin vahtia. Se omaa hyvää tilannetajua ja päästää kyllä perustyypit kulkemaan pihassa, maitokuskin, eläinlääkärin ja rehukuskinkin. Eikä se välitysautosta tykkää huonoa. Mutta teurasauto ei oo mitenkään sen  mieleen. Kai se aistii emännän surumielisyyden, ja on sitä mieltä, ettei tänne tartte tulla surua aiheuttamaan emännälle.. Ja se kertoo sen hyvin kovaäänisesti karvat pörröllänsä. Sellainen kokonaisvaltainen suojelija se on.. Paskatassuilla kuuraa lattiat turvalliseks kulkea ja tunnepuoltakin huoltaa huolellisesti.. Meidän Justiina.
Mutta siis, lemmuset saapi mielensä mukaan nyt viettää aikaa pihalla ihan vaikka yölläkin. Ruuhkaksi asti siellä ei kyllä ketään ole aamusella, ku töille hipsii. Iteasiassa ei ketään. Mutta kun aurinko alkaa nousta ja lämmittävät säteet löytää ulkoiluaitauksen, ni siellä niitä on lehmiä köllällään nauttimassa. Tälläkään kertaa havaittavissa ei ole mitään muutosta lypsylläkäyntien suhteen, ainakaan niikus huonompaan päin. Olkoon ovi auki päivällä tai yöllä ja päivällä. Päinvastoin, saattaavatpa käydä siellä nyt jopa ahkerammin. Se vaan tekee niin hyvää tuo raikas ulkoilma eläimille.. Ja onhan muuten mukava seurailla, kuinka nauttiivat olostansa. Vierekkäin makoilevat ja silminnähden nauttiivat kevätauringosta.



Justiinan työlleenomistautuneisuudesta tuli muuten mieleen.. Aprillipäivänä meillä oli todella vaikea poikiminen navetalla ja eläinlääkäri tuli avustajan kanssa apuun. Justiina jotenkin tajus tilanteen vakavuuden, et nyt on ystävällä iso hätä, joten parkkeeras karsinaan aivan siihen lehmän viereen, eikä kehotuksista huolimatta tahtonu pysyä poissa. Vähänhän se on sellanen omatahtoinen tapaus, ja tekee miten parhaaksi katsoo..
Joten se vaan makasi siinä Hallayön vierellä, vaikka se oli todella vaarallistakin. Allejäämisen riski oli melkoisen suuri. Eikä Justiina ottanu kuuleviin korviinsa, ku koitin suostutella siirtymään edes turvallisempaan paikkaan etemmäs. Hätätilanne oli, joten se vaati Justiinan tiukkaa valvontaa. Ainakin sen omasta mielestä. Lopulta kaikki käänty parhain päin.. Jopa Neitinarukin, jota sieltä ei enää odotettu elävänä syntyvänkään. Oli siinä nimittäin sellanen vänkääminen, että saatiin pikkunen oikastua melkeen ees oikeen perin tulemaan.. Vaan toisin kävi ja iloksemme saatiin kaunis ja hyvin tomera Neitinaru. Oli siinä eläinlääkärikin meidän lisäks ihmeissään, että vasikka säilyi elossa. Neitinaru onkin emännän monenneksiko lie paras ystävä ainakin.. Mahottoman seurallinen ja läheisyyttä kaipaava pieni ötökkä.. Ja niin on voimakastahtoinen ja vahva, vaikka alku olikin aika erikoinen.

Epätoivoinen toive..

En edes muista mikä päivä se oli.. Mutta justiinsakkin ennen noita pääsiäisen pyhiä kuitenkin. Kun aamuhommilla siinä pysähdyin ja tuli sellanen kummallinen tunne.. Ja käsi kaivautu takin taskuun.. Tyhjähän se oli. Siinä jatkoin touhuja ja mietin niin kovin missä kyykistelin, missä mitäki ja mitenkin.. Kahtelin käytävät ja kuleksin.. Ei missään. Puhelin oli vaan hävinny. Äänet siinä ei ollu päällä, ku en aamukahvilla koskaa jaksa kuunnella sen pilpatusta. Eikähän se ois kovin auttanukkaan, ku isäntä siihen kokkeili soitella.. Eihän meillä ole oikein tuota kuuluvuutta muutenkaan ja varmaan siellä lietekuilussa vielä vähempi.. Missä se mun puhelin nyt kaikesta päätellen on..

Voi olla elo hankalaa ja ihmeellistä ilman puhelinta. Sellanen epätoivonen toive mieleen kuitenkin hiipi jo heti, ku tajusin menettäneeni puhelimeni, enkä halua siitä toiveesta luopua.. Kumpa Justiina olis siihen jossain törmänny, ottanu sen kaiken keräävään suuhunsa ja vieny jemmaan.. En muuten oo millonkaan uskonu toivovani, että koiralla olis miun puhelin suussa, mutta nyt toivon. Toivon niin kovasti, että se joku ihana päivä tulee tapansa mukaan niin suunnattoman ylpeenä se puhelin suussa ja tuo sen mulle.. Toiveensa kullakin.. Mutta se on tällähetkellä ainoa toivo saada se puhelin ehjänä takaisin.. Sinne oli tallennettuna niin paljon ihania muistoja..

No kyllä on isäntä useampaan kertaan kehottanu tallentelemaan ne jonnekki muuallekkin talteen, vaan arvatkeepa uskoinko.. Nyt kun uusi puhelin tulee ja alan haalia muistoja siihen, ni saatan vaikka kerrankin uskoa jotakin.. Että silläkös tässä on hiljaiseloa ollu niin Reinikkalan tilan facebookissa ku instagrammissaki.. Miten sinne mitään päivittää, kunnei ole mitään millä kuvata.
Eniten vierotusoireita on ollu sen vatsapin käytössä.. Siellä ku on parannettu maailmaa pitkin päiviä aina siskojen kanssa.. Nyt oon hupatellu vaan Justiinalle niin, että on tainnu saada tarpeekseen, ku ei oo sitäkää tuolla työhommilla kovin enää näkyny.. Livistää jonnekki ulkohommille heti, ku alottelen navettatyöt.. Isäntä tuumi, että ompa soinu puhelin harvakseltaan nyt.. No kai se soi harvakseltaan, ku en joka rissausta oo sille enää soittamassa.. Kun en soita ollenkaan. Lehmät sentään kuuntelee, eipä niillä kovin oo vaihtoehtoja. Pihalle kai nuo juoksis nekkii, muttaku on tuo aitaus nyt sellasella jäätikällä, ettei sinne voi ketää laskea itteään särkemään.

Tuossa lähti isäntä viemään traktoria huoltoon.. Siinä se sitte lähteissään tuumas niin tapansa mukaisesti, että no soitellaan tossa miten pitkään siinä menee, että tarviaako tulla hakemaan.. Soitellaanpa joo.. Jaa että soitellaan... No oli tässä jokunen lapsi potemassa influenssaa, jolla oli puhelin sentään.. Niin saatiin sitä kautta sitte päivitettyä tilanteita. Ja se huolto ei ollukkaa sellane päivän keikka, niinku arveltiin.. Meneeki monta monta päivää. Onneks tässä kohtaa kevättä, eikä sitte kesän kiireessä.

Että semmosia täällä.. Emäntä heiluu lemmusten kanssa ja isäntä koneitten huollon parissa, edelleen.. 

Se aurinkoinen päivä, ku Niilo päätti syntyä noin muunmuassa...

Kun isäntä on poissa farmilta, niin mitteepä luulette, kuinka päivä sujuu? No normaalisti joku kone remppaa niin isosti, ettei meikäläisen älykkyysosamäärä sitä riitä selvittelemään, mutta tänään jos kaikki koneet tais toimia jokseenkin hyvin, niin eikös se ole sitten SE päivä, ku Lyyli päättää alkaa poikia. Jos ei ollu yks sairaslomalainen pihassa, ni olis Niilolle varmaan käyny huonosti, yksin se tilanne ois ollu aikas lohduton. Sitä nimittäin vejettiin ihan kaksistaan ja ihan tosissaan ja tuntu jo, että sinne se jää, eikä pois saaha. Viimesellä sitte alko otsa pilkottaa ja saatiin vissii siitä sen verran lisää sisua ja voimaa, että Niilo tupsahti maailmaan.. Tiukkaa tekee joskus noiden hiehojen kanssa. Lyyli kun hauto Niiloa niin antaumuksella kuus päivää yliaikaa, että kai se siinä kerkiää kasvatella itteään niin suureks, ettei ulos meinaa mahtua.

Enkeli ainakin osas tänään ottaa ilon irti auringosta.. Nautiskelevilta näytti moni muukin. En tiedä voiko voimauttavampaa olla, ku nähdä eläinten aidon ilon auringon lämmittävistä säteistä.. Näin keväällä se on silminnähtävissä, kuinka aurinko saa lehmät aktiivisemmiksi. Sen näkee, kun iltapäivällä vielä yhä useampi on ulkona nautiskelemassa auringon lämmöstä, kun taas keskitalvella iltapäivällä ulkona ei ole ainuttakaan eläintä. Sisällä märehtivät lämpimässä, pehmeässä parressa maaten. Myös robotilla on nähtävissä kevät. Lypsykäynnit lisääntyy ja maitomäärät sitä myötä myös. Kesän koittaessa tuo ulkoilu taasen vähenee. Ei sillä, ettäkö niitä rajotettais mitenkään. Päinvastoin. Ovet on auki yötäpäivää heti, kun kelit sallii, mutta eläimet makoilee mieluusti sisällä poissa paahtavasta auringosta. Nyt nautitaan näistä ihanista, aurinkoisista kevät päivistä ja toivotaan kelien olevan suotuisia, ettei ulkoilualuetta jouduta sulkemaan mutalällyn takia ainakaan pidemmäksi aikaa..


Muina päivinä tässä on elelty sellasta kevääseen valmistautumisaikaa.. Isäntä napottaa hallilla huolto ja korjaushommissa, mie pyöritän navettaa. Käväsee se navettatöillä millon on niin pakkanen, ettei tarkene tehä hallihommia. Paalikärriä se on venytelly pitemmäksi, ja vaikka ne jo rautavarastolla vähä sille naureskelikin, kun vielä piti lisää rautaa käydä hakemassa, että noinko se valmistuu millonkaan.. Ni eikös tuo nyt viikoloppuna valoja vaille valmiiksi tullu. Justiina on ollu varsin auttavainen siellä, tai no.. Lähinnä raahannu tykötarpeita navetalle, jotka kuuluis siihe kärrihommaan.. Rautasahaa, sähköjohtoo ja sellasta sen jäliltä on keräilty.. Lehmille se oli vieny kukkaruukun ulkoaitaukseen.. Meinannooko alkaa jotain yrttiä kasvatella niiden kanssa.. Ihan pölhö pikku Podhis.

Tuolla vassulassa on nyt sellanen meininki, että helisemässä on noiden kakaroitten kanssa.. Neilikka, Natu ja Nuunuu.. Melkosen kurittomia, mutta Nelli.. Navetan kuningatarten sukua oleva pieni kaunis ayshire vasikka.. Tietää olevansa erityislaatuinen.. Kiesus että osaa olla maaliman herttasimman näkönen pikku pahis.. Tietääkö ne jotenkin olevansa erityisiä!? Vai mistä se kaikki ego oikeen tulee? Niin ollaan maailman suloisinta ötökkää ja ku silmä välttää, ni yritetään puskee mua jonnekki lantakouruun.. Kummaa touhua. Ei-toivottuun käyttäytymiseen puuttuminen on aloitettu. Toistaseks tuloksettomana, mutta kuitenkin..

Lentoharjoituksia ja mysteeri...

Eilen tein varmaan elämää suuremman oivalluksen.. Siinä itteeni ku keräilin kasaan ja takas jalkeille, tajusin, että ihan oikeesti sillä kaikella paskalla on vaa paikkasa tässä maailmassa.. Ja lupaan ainakin yrittää muistaa miltä se tuntu, ku sitä paskaa ei ollu antamassa pitoja rapussa, ku Justiina seuraavan kerran lompsii paskatassuillansa navetan yläkerran toimistotiloihin.. Lompsikoot.. Kehun sitä. Se vaan niin koko sydämestään haluaa suojella kaikkia, kaikelta pahalta.. Kaiken sen paskan on vaan tarkotus turvata miun kulkua rappusissa, ja vissii joka paikassa..
Olipa nimittäin sellaset lentoharjotukset, ku puhdas ja liukas rappu vei mennessään, ja meno oli aivan holtitonta.. Kai mie kylelläni tai miten lie sitte loppuviimein siellä alapäässä rappusia reuhotin.. Mietin, että jäinkö henkiin, kuolinko, mihin koskee eniten ja mihin vähiten.. Sitte tuntu siltä, että kuolenkin nauruun.. Ei vaan voi ittelleen mitään, että heti tulvi mieleen, miltä se lentoharjotus mahto oikeesti näyttää.. Ja sitte siitä naurusta ei meinannu tulla loppu millään.. Siitä riitti iloa pitkälle iltaan ja poika kahteli ku hullua, yhtäkkisille nauruntyrskähyksille kyliltä kotia päin ajellessa.. Mustelmaa ja kolotusta, ei onneks sen kummempaa.. Koskoo vaan vähä erikohtaan, ku yleensä, että eipähä tässä hätiä.

Justiina, the pullukkapodhis, joka on alkanu jotenkin muistuttaa emäntäänsä myös ulkomuodollisesti,  on raahannu niin ihme kamaa pitkin navettaa viimepäivinä, että en oikeestaa enää ymmärrä mistä sitä kaikkea oikeen löytyy!?!? Lehmien parsissa on kenkiä, vassulassa jalkapalloo, iltahommilla toi mulle jonki ihmeen tiivistemassaputkilon (tyhjä onneksi) niin ylpeenä, että ihan hyvä jottei halennu ylpeydestä.... Shamppooputelinkin (tyhjä onneksi sekkii) se oli vasikoille vieny, arveliko lie niitten olevan pesun tarpeessa? Vaikka minun silmään ne on ihanan puhtoisia pikku kakkiaisia.. Sen omalle paikalle oli raahannu teippirullaa kaksin kappalein, sähköjohtoo (sellanen rulla). Kysymys vaan kuuluu mistä ihmeestä se tuon kaiken kulettelee!? Siinäpä sitä on mysteeriä selviteltäväksi.. Vaan on se jumankekkuli ylpee kuletellessaan noita aarteitaan..

Personal guardian angel Justiina

Lemmuskat oli tuossa jonki aikaa ihan arestissa, eihän sitä karkailua yksinkertasesti kestäny enää.. Nyt ollaan taas palattu ulkoilun iloihin, olipahan eilen riemua kerrakseen, ku portti aukis. Saatiin viriteltyä niihin epämääräsen näkösiin aitoihin virta kulkemaan edes jotenkin.. Justiina tottakai jo intoo täynnä ootteli, ku lehmäjengi jonotti portin aukasua.. Muutamat kävi kokeilemassa aidalla nojailua ja tuli siihen tulokseen, että sieltä saa jo sellaset tällit, ettei toinna mennä.. Tänään olikin sitten liian tuulista ja liian kylmää arvon lehmien mieleen, eikä ne viihtyny ulkona kymmentä minuuttiakaan. Laitoin suosiolla portin kiinni ja jätin lehmät sisälle, ettei kovasti veto kävis ovelta ja palelluttais lehmäpolosia. Olihan totisesti tuuliainen ja pakkanenkin! Tupaaki piti ihan lämmittää ajatuksen kanssa, ku tuntu kylmä tunkeutuvan väkisin sisälle.

Mukavaa viikonloppua lukijoille!! 

Suuri päivä!

Mattoruokkijalta päin maailma näyttää toisenlaiselta... Tottakai tänään sekin kaipas spessuattenssionia..

Tänään oli suuri päivä.. Kertakaikkiaan.. Jo eilen illalla alko mieli olla melkoisen herkillä, kaiken kuvatulvan keskellä.. Maajussit ja jussittaret valmistautu tähän päivään, #TRAKTORIMARSSIIN. Se yhteenkuuluvuuden tunne, yhteen hiileen puhaltaminen, valtava tunnelataus ihmisten mielissä ja toiminnassa. Vertaansa vailla.
Aamusella navetalle kulkiessa olin niin liikuttunu kaikesta someen tulvivasta materiaalista marssia koskien, samoin radiosta tulvahtelevasta valtavasta tuesta. Tukea osoitti niin kovin moni! Eri toimijat, joiden elanto riippuu paljolti maatalouden maksukyvystä. Konekauppiasta, urakoitsijaa, kuljetusyritystä ja ennenmuuta kuluttajia.. Eikähän tässä kaikkia edes älyä luetella, koska tukijoita oli valtavasti!! 

Miksikö tänään viljelijät Senaatintorille paineli? Sitä kysyi muuan radioon soittanutkin..
Eihän sitä tällaisessa blogissa kovin montaakaan tavoita, mutta kerrottakoon siitä niin lyhyesti, ku meikäläisen kirjoitustyylillä pystyy..

Maatalous on jo niin kauan ollu mahdottomassa kriisissä, ja viimeistään kaikki eu politiikka pakotteineen, maitokiintiöiden poistoineen, sai tuottajahinnat maitopuolellakin putoamaan järkyttävän paljon. Lihapuolella kriisi on ollu todella vaikea jo paljon paljon pidempään. Kaikki suomalainen ja ulkolainenkin alkutuotanto perustuu politiikan vuoksi just tukijuttuihin. Ei sillä, ettäkö tuottajat niin tahtoisi, tai siitä edes pitäis. Kyllä jokaikinen mieluusti irtaantuis siitä jatkuvasti kiristyvästä nuorasta, jota nuo tukien hakeminen ja saaminen ja saaminen edellyttää.. Mieluusti jokaikinen viljelijä ottaisi vaan tuottajahintana niin kelvollisen hinnan, että se kattasi tuotannon kulut ja jotain jäis vielä elämiseenkin. Toisaalla hieman jo olen avannu kaikkea sitä vaadittua kirjaamista kirjaamisen perään.. Sitä se tukiin sitoutuminen edellyttää, virheetöntä kirjaamista, rekisteröintiä ja ja ja...

Ja vaikka kovasti virheellisesti kouhkataan maatalouden olevan ainoa yritystoiminta, joka moisia tukiaisia saa, on maatalous vain minimaalinen osa niistä tuensaajista, jotka noita erilaisia tukia ja avustuksia "nauttii".. Tästä löytyy valtavasti kyllä infoa sitä kaipaaville, esimerkiksi MTK:n sivuilta.

Virheellistä on myös puhuminen palkasta. Koko palkasta on muodostunut melkein kirosana meikäläisten mieleen. Nuo tuet ei tosiaan palkka ole tästä sitoutumisesta ja työstä, vaan tuotannon ylläpitämiseen kaivattua rahaa. Tosin, se palkkaakin ihminen, yrittäjäkin työstään kaipaa, mutta mieluummin puhuisin kuitenkin tuloista. Kaiken sitoutumisen ja työn vaativuuden keskellä, jos joutuu miettiä vielä maksaako minkä laskun tai millä ostaa ruokaa perheelle, ei kaikki ole aivan kohdillaan. Eikä tuloa tai palkkaa tai miten vaan, ole muuhun, ku yrityksen toiminnan ylläpitoon. Kaikilla ei ole siihenkään.

Miksi hyökätään MAVIN kimppuun?
Viljelijät sitoutuu tukia hakiessaan valtavaan määrään erilaisia ehtoja, on ns tavan ehtoja, on täydentäviä ehtoja, on oltava kirjaa jos mistäkin.. Itseasiassa moni joutuu ostamaan neuvontapalveluita, tietääkseen edes suunnilleen mitä pitäisi kirjata... Virheisiin ei ole kertakaikkiaan varaa. Sanktiot on valtavat siihen nähden, että esimerkiksi yhden eläimen rekisteröinnin myöhästyminen saa aikaa tuntuvaa tulonmenetystä, koska tukea ei tulekkaan.
MAVI vetoaa maksuongelmissa tietoliikenneongelmiin. Me ei ihan todella voitais ikipäivänä tehdä niin. Viljelijän laitteet ja koneet ja kirjaamiset toimii AINA. Jos ei toimi, seuraa sanktiota.. Mavin tietoliikenneongelmista ei seuraa muuta, kuin pahoittelua.. "Ollaan pahoillamme, ettei maksuja olla saatu ajallaan lähtemään".. Se tuntuu jotenkin väärältä. Ja saa varmasti viljelijät tuohtumaan, ihan aiheestakin.

Miksi suomalainen ruoka on tärkeää?
Jos ei asioista ota selkoa, ei voi käsittääkkään miten etuoikeutettua on syödä suomalaisia tuotteita, suomalaista ruokaa. Kaivakaa hyvät ihmiset infoa!! Täällä on taito, kokoajan kehittyvä lainsäädäntö eläimiä ajatellen, elintarvikkeiden turvallisuutta ajatellen. Ulkomaillakin tuetaan maataloutta tänä päivänä, enempi tai vähempi. Ihan niinku täälläkin. Ja kuten ollaan nähty, rajat voi mennä kiinni suuntaan tai toiseen miten vaan. On vastuutonta jättää ruuansaanti ulkomailta tuotujen varaan. Eikä sitä ymmärrä, jollei ihan oikeesti pysähdy miettiä tätä maailman tilannetta joka ympärillä vallitsee.. 

Muttaku.. Viljelijät saa niin kauheesti tukia.. No niin saa, jos saa.. Jos Mavi tohtii maksaa. Mihin ne sitte menee? Etelän lomiin, kaikkeen törsäilyyn? No tokkopa.. Just nyt monella on niin kehno tilanne, että tuet suuntautuu suoraa laskujen ja lainojen maksuun.. Vaikkei niin kuuluis ollakkaan. Kyllähän yrityksen kuuluis pärjätä tuotannollaan.

Muttaku, ne ajelee kauheen kalliilla traktoreilla, pakkoha niillä on mennä hyvin..
No jaa a... Sitä ei tänä päivänä kukaan niin suuria viljelmiä huitele satoja korjailla millää puutarhatraktorilla.. Ihan oikeesti. Se traktori on investointi, joka tehostaa sitä työntekoa, jota tehhää paljon. Vielä enempi, jos sitä tehhää traktorilla, joka on parhaat päivänsä nähny, leviää kesken vaikka rehunteon ja pilaa koko talven eväät, ku ei saa rehua korjattua ajallaan pellolta.. Koneet ja laitteet on oltava oikeesti kunnolliset.

Omat ongelmansa on näistä halpuutuksistakin.. Tuottajan käpälään tuleva osuus on niin liian pieni. Ihan todella. Kauppa se raapii niistä halvoista hinnoista sen tuoton enivei, ja viljelijän pussi köyhtyy, ku pittää taas kohta tuottajahintoja alentaa..

Miten paljon tässä jää vielä asioita käsittelemättä.. Ihan valtavasti. Ei tällasissa blogiloissa voi kertoa edes sitä kaikkea, mitä haluaisi. Mutta mieluusti kyllä kerron lisää, jos joku kovasti aiheesta kiinnostuu ja haluaa tietää!

Melkeen itku tirahti liikutuksesta aamunavetalla, ku siinä kahtelin lehmien eloa.. Punkero päätti, että nyt pietää muuten myöki tukimarssi täällä käytävillä.. Siinä se pakotti Indicon, Inkun, Lapasen ja Lunan kuleksimaan moooonta kierrosta navetan ympäri, hännät viuhtoen.. Nyt loppuu se meidän palvelijoiden ahistelu eeuulta ja valtiovallalta.. Nih, sitä mieltä kai nuo oli lemmutki..

Epäilemättä paskakola heiluu kepeästi tämän päivän jäliltä vielä jonkin aikaa emännillä ja isännillä, oli sellasta henkeä nostattava tapahtuma kaikkinensa! KIITOS KAIKILLE, jotka sinne isolle kirkolle pääsi lähtemään!! Kiitokset kaikille ympäri Suomen tätä asiaa esiin nostaneille!! Täällä oltiin osaltamme hengessä mukana todellakin!

Kiitokset kuluttajille, jotka uskoo suomalaiseen osaamiseen, suomalaiseen maatalouteen, ostaa tuotteita, jotka on suurella sydämellä tehtyjä!!

Karkauspäivä joka päivä...

Meillä on alkanu viimeaikoina olla karkauspäivä lähestulkoon joka päivä... Mitäpä sitä ei tekis kullannuppujen eteen, joten raahaan lautaa laudan perään ja ruuvailen kiinni, toivoen että kestää ees päivän tai pari.. Turhauttaa.. Sitte siellä niin viattomina notkutaan aidan luona, että mitäs me täällä, auringosta nautitaan, kun tähän kohtaan just sattuu tuo auringon lämpö parhaiten ottavan.. Niin varmaan.. Ja kohta rusahtelee.. Vissii auringon lämpö siirty sinne aidan toiselle puolen ja pakko oli päästä?

Kartsi the aitoihin nojailija etualalla..

Kartsi ja Kuurosade kai pahimmat nojailijat.. Ja oon siellä nähny kyllä joitai muitakin, mutta useimmiten nuo kaks.. Arestipäivää uhkailin aamulla, mutta enhä voinu sitte kuitenkaan jättää tyyppejä sisälle, ku aurinko oikeesti paisto niin kauniisti. Eiku lankkua matkaan, porakone, ruuvia ja korjaamaan, että saapi lemmuset nauttimaan kevätauringosta.. Ainakin ne sen iltapäivän arvosti mun ahkerointia, eikä vielä rutissu aidat.. Lanka-aitaa en oo enää ees kehannu lähtee korjaamaan.. Turhauduin, ja aattelin, että jos joku sinne pellonperille umpihankeen niin kovasti haluaa, ni se on
varmaan sitte mentävä..

Nammimammi

Saatiin myö karkauspäivänä tällanen suloinen pikku kakkiainenkin. Kun emä on Kerma, niin ei mielikuvitus sen kummempaan pystyny, ku Nammimammi.. Kermahan on brown swissi sekuli, mutta isukkina tuolle pienelle näkkyy tulleen Kassu, meidän edesmennyt holstein tilasonni. Kovasti koitin siementää joo, vaan ei natsannu ni jätin Kerman tiinehtymisen Kassun huoleksi.. Näky osanneen hommansa oikein hyvin.. Vaan se mitä tässä jänskättiin, oli se, että miten lie sujuu Kerman lypsyhommat... Sen emähän oli.. Noh, siitä lienee jo oma lukunsa täällä jossain blogin kätköissä.. Hankala noin lyhykäisyydessään.. Uskokaa tai älkää, niin ei oo emäänsä Kerma tullu, ei sitte ollenkaan. Se mennä lontusti robottiin niin urheena, ihan ku se ois käyny siellä ennenki. Eikähän oo ollu minkäälaisia ongelmia lypsyn kanssa. Virtauskin on ihmeellisen hyvä, 3.0, mikä on kyllä oikein mieluisaa, koska robotilla se on tärkee juttu..

Nelli

1.3. päivälleen just sillo ku pitiki, alko Punkero näyttää iltasella poikimisen merkkejä.. Tätä olinkin niin kamalan innolla oottanu.. Poikiminen suju oikein hienosti, johan se kolmannen kerran vasikan maailmaan pyöräytti.. Enkä ois enempää hepulissa taas voinu olla, ku jalkoväliin kurkistin ja totesin meidän saaneen lehmävasikan! Punkero on sellasta sukua, että sitä kyllä vaalitaan niin kovin.. Isänä tällä Nellillä on VR VIRO.
Vaan ei se huolettomasti alkanu Punkeron kolmas kausi, ku sitte illalla vietiin sitä ekalle lypsylle... Se meinasi olla utare niin mahottoman täynnä, että eihä ollu Oikulla toivookaa saada kiinnitettyy vedinkuppiloita.. Myö jo hyvä kun ei epätoivoon vajottu, että tässäkö se nyt oli meidän silmäterän, navetan kuningattaren lypsyura... Eiku harjanvartta alle, ja nostamaan.. Onnistu se lypsy sitte silleesti.. Tänää iltanavetalla melkein kiljuin ilosta, ku utare oli noussu ja lypsy onnistu ihan ilman apuja.. Hitsiläinen että säikäytti. Jännästi se vaan oli utare laskeutunu maitomäärästä ja pikkupöhötyksestä hirvittävän alas! Josko sitä tää kausi lypsellään ja vielä monta tulevaakin.. Niin kovin toivotaan ainakin..