Entäs jos...

Kateltiin isännän kanssa sellasta dokumenttia yle areenasta... Food inc..

Herätti se kyllä paljon ajatuksia ja tunteita. Otan aika kriittisesti vastaan kaikkea faktana esitettyä, koska millonkaan ei voi tietää asioiden esiintuojan puolueellisuutta tai puolueettomuutta... Paljon kyllä heräsi kysymyksiä ohjelman tiimoilta ja tunteita..

Oli sydäntä raastavia ihmis- ja eläinkohtaloita. Ihan oikeasti. Suosittelen katsomaan. Ja pohtimaan asioita.. En avaa tässä ohjelman sisältöä sen kummemmin, vaan yleisellä tasolla kirjottaa siitä, miten vielä lujemmin uskon siihen, että maataloutta, tuotantoa ei missään tapauksessa pidä Suomesta lopettaa.

Avaataan silmät sille todellisuudelle, miten asiat meillä täällä Suomessa on.. Niin paljon paljon paremmin.. 

Jos Suomesta maatalous katoaa, maidon ja lihantuotanto loppuu, KUKA tuolla maailmalla pitää niiden eläinpolosten puolia?? Kuka ihmisten? Maataloutta tulee ehdottomasti harjoittaa niissä maissa, joissa eläimillä ihan todellakin on jokin arvo ja oikeuksia. Eikä niitä kohdella julmasti. Se pitää ensisijaisesti lopettaa juuri niissä maissa, missä liha on saastunutta, missä eläinten olot eivät ole kunnossa, missä lainsäädäntö ei ole eläinten puolella, siellä missä valvonta on olematonta.

Vuosikymmenien aikana eläinten olot ja oikeudet on tullu yhä tärkeemmäksi, ja jatkuvasti laki muuttuu eläinlähtöisempää eläintenpitoa kohti. Täällä valvotaan varmaan rasittavuuteen asti. Ja minusta se on vain hyvä asia.

Sen sijaan, että ajetaan suomalaista maataloutta alas. Eikö voitaisi avata silmät näkemään, että meillä täällä on mahdollisuus tehdä asiat aivan toisin. Meillä on lainsäädäntö, joka on jokaisen eläimen puolella. Meillä on lainsäädäntö, joka turvaa ruuan puhtauden.

Vaikkei meillä Suomessa niin suotuisat olot ole maanviljelylle, eläintenpidolle, meillä on silti jotain, mikä monelta maalta puuttuu. Uskon vahvasti, että Suomi vois hyvin olla edelläkävijä sen suhteen, miten tuottaa ruokaa toisella tavalla.. Ja ollaan varmasti jo!

Kuka sanoo, että lihansyönti on tarpeetonta ja se pitää lopettaa.. Kunnioitan sitä näkemystä. Jos meno Suomessa olis samanmoista, kuin tuossa ohjelmassa, olisin samaa mieltä varmaan itsekin. Paitsi, että vaan söisin omia kasvatteja, kuten pääosin teen nytkin. Ei sellaista lihaa pidä missään tapauksessa syödäkään, joka on saastunutta. Terve eläin, joka elää puhtaassa, hyvässä ympäristössä, ei mitä todennäkösemmin ole erityisen saastunutta. Ja tässä on Suomen vahvuus. Huolehtia tuotantoeläinten oloista, puhtaudesta, hyvinvoinnista.

Silti mietin sitä tosiasiaa, että lihansyönti ei ihan hetkeen loppumassa ole. Että ihanko todella syödään mieluummin ulkomailla tuotettua eläintä, jonka lähtökohdista tai oloista ei ole sitten minkäänlaista tietoa.. Vaikka sitä moni eläinten ystävä toivookin, enemmän kuin mitään, että tuotanto Suomessa loppuisi, mietin, kuka muissa maissa huolehtii asioista niin hyvin, kuin täällä Suomessa? Kuka siellä nousee eläinten oikeuksia puolustamaan? Tokkopa monikaan suomalainen... Vaikka ainakin tuon ohjelman katsottuani, enemmän aihetta taitaisi olla vaatimassa eläimille oikeuksia jossain ihan muualla, kuin Suomessa...

Rapsuttelen lehmäsiäni ja totean, että me ainakin voidaan seistä selkä suorana tuotantoeläimiemme vierellä. Tehdään kaikkemme ja enemmän, että ensisijaisesti nämä tuotantoeläimet voi hyvin ja kykenee tuottamaan terveellistä ja hyvää elintarviketta ihmisten käyttöön..

Pidemmän kaavan mukaan...

Laittelin iltahommia alotellessa hiehoille evästä sekottumaan.. Siinä siivoillessa huomasin, että on jumittanu mattoruokkijan aura paikolleen, eikä masiina todellakaan ollu enää tekemässä hutkuloille pöppänää. Läksin kahtelemaan, mikä auran kierrosaikaylitys siellä taas oikeen on..

Saappaita pestessä kahoin, että näkkyy paskakonneen vaijeri olevan poikki hiehopuolelta.. Ku vaijeri rötkötti siinä käytävällä.. Isännän kanssa siinä puhelimessa hupateltiin samalla, ja kerroin nämä käänteet sitten iltahommien suhteen.. Eikä se kauheen ilonen ollu kuulemastaan, ku lisähommaa luvassa.. Siinä tuumin, että eihän se paskavaijerin kanssa puljaaminen nyt niin isotöinen homma kuitenkaan ole..

Siinä sitten silmään pisti, että ei se muuten mikään paskavaijeri suinkaan siellä käytävällä retkottanu, vaan mattoruokkijan vaijeri.. Hiehot oli vejelly sitä ruokintapöydältä käytävälle... Siinä kohtaa tuntu, että olisin ehkä kuitenkin mieluummin tyytyny siihen paskavaijerinvaihtoon.. Sain kuitenkin käspelissä jaeltua hutkuloille pöppänät, ja laittelin appeet tulemaan.. Oottelemmaan isäntää pellolta, samalla kun touhusin siinä ilta-askareita.

Aina löytyy positiivista kaikesta, niin tästäkin. Nimittäin oltii justiisa saatu varaosapaketti juurikin tähän työhön, mutta mieluusti sen vaijerin ja kelat olis vaihtanu silleen suunnitellumpaan ajankohtaan. Ilman varaosia ois oltu ihmeissä..

Vaijerihan vaihtu ja ne kelat kans.. Eiku testimään.. Aura kulkee vikosuuntaan..

Miten se sattuki toisesta päästä vaijeri menemään ihan vikoperin.. Johan mie sen toisen pään purin, ja laitoin kulkemaan oikein, ihan useampaan kertaan.. Koskaan millonkaan, ku ei oo moisia tarvinnu ajatella, niin vähän haastava hahmottaa heti miten sen pitäs sen vaijerin kulkee, kun ei malliakaan voinu ottaa.. Se vaijeri ku oli menny poikki, ei ollu mitää mallia mistä kahtoa..
Haastavaa siitä hommasta teki se, että tikkailla siellä korkeella keikkuessa, mulla oli tosi tosi monta kaveria siinä hirmu innokkaana auttamassa.. Lutukasta olis ollu erityisen mukava hinkata päätä tikkaisiin ja minusta se teki työskentelystä lähinnäkin vaarallista.. Mietin mielessäni, jos millon tikkaat tosiaan kaatuu, niin miten siitä selviäis suurinpiirtein itteesä särkemättä.
Komensinhan mie niitä pois siitä heiluttelemasta tikkaita, vaan arvatenkaa kukaa uskonu yhtään mitään..

Niin, purettiin siis ihan huolella ja moneen kertaan vaijeria, aseteltiin toisella tavoin ja lopulta se sitte lähti aura siitä suuntaamaan aivan oikeeseen suuntaan..  Lehmät alko tyytyväisinä mättää apetta nassuun, ku saatiin pöydälle pöppänät tarjolle..
Vähän se jäi sekaluutta koko kone, että ei se nyt kyllä osaa sitte lähtee mitää ruokintaa oikein tekemään. Ehkä tänään ennättää isäntä uppoutua auran sielunelämään ja ruokkija alkaa jakaa evästä sinne minne pitää.

Olihan tuo ihan pitkän kaavan mukaan iltanavetointi, kello huiteli yli yhentoista, ku saatiin pää tyynyyn.. Vaan ei niitä oikee voi ruuatta jättää elikoita, vaikka kello ois mitä..

Tämä päivä mennään sitte vähä himmeillä valoilla, mutta ihmeellisen mutkattomasti kaikki on sujunu tähän mennessä.. Josko ne ois yllätykset tällä erää tässä..

Tekemisen meininki..

Rehunteko saa jatkoa.. Isäntä paahtaa paalata lehmäsille evästä talvea varten ja emäntä ahkeroi omilla hommillaan lehmästen seassa.. On sellanen tekemisen meininki.. Hirveesti kaikenlaista mitä pitäs hoitaa ja tehä, ei täällä työt lopu ei muuten varmasti.. 

Siinä ohessa pitäis keritä paljon muutakin.. Syksy lähenee ja sen myötä tuon toisen yrityksen asiat ottaa oman aikansa ja mikä mukavinta, harrastukset.. Ollaan onnekkaita, että meillä on yhteinen harrastus. Hirvikoirat, luonnossa liikkuminen.. Lapsetkin viihtyy matkassa varsinkin hirvijahdin aikaan.. Siinä on sellasta mukavaa touhua koko perheelle ja lapsetkin oppii niin paljon asioita tuolla luonnonhelmassa. Metästysseuran porukka opettaa lapsille hyvää yhteishenkeä ja yhdessä tekemisen meininkiä, luonnon kunnioittamista ja kuuntelemista, saaliin käsittelyä ja saaliin kunnioitusta.. Hyviä tapoja ja arvoja elämään. 

Nyt pitäs malttaa odottaa vielä, että päästään nautiskelemaan hetkistä koirien kanssa.. Kyllä sitä aamua odottaa jo tammikuusta lähtien, koska syksy taas on.. (isäntä ehkei kesäihmisenä niin kovasti) Työt tuo kyllä haastetta vähän kaikkeen.. Navettatyöt on hoideltava, vaikka ois mitä koulutuksia ja mehtuupäiviä.. Eikä hirvikoirien kanssa puljaaminenkaan ihan mutkatonta ole.. Ne ku ei töitään tajua lopettaa, ku meidän pitäs jo olla muilla hommilla.. Mutta sisukkaasti vaan on etsittävä aikaa nauttia tuosta koirahommasta.. Ja toinen sitte jallittaa koiria kiinni metsästä, ku toinen lähtee hoitelemaan lehmiä.. Se on voimauttavaa vastapainoa kaikelle lehmien seassa heilumiselle.

Ottaa kahvit termariin, eväät matkaan ja lähteä kannolle istuksimaan kauniissa syysaamussa.. Katsoa koiran intoa, kun se jo malttamattomana haluaa lähteä töihin.. Kuulostella, koska haukku alkaa.. Siinä on sitä hetkessä elämisen tuntua..

Tälle syksyä onkin erityisen mielenkiintoista nähdä, mitä meidän Jämtlantilaiselle on vuoden vierähtäminen tehnyt. Viime syksynä se oli sellanen pikkuruinen pennunhutale.. Jotain hirvikontaktiakin saatiin, mutta tämä syksy osottanee mitä siitä nyt on kasvanu..

Vanhat kelmit on toivottavasti yhtä motivoituneita, kun SE päivä koittaa.. Ne tietää homman juonen ja etsii haukuttavaa.. Ovat koiria parhaassa iässä.. Vanhempi kuusi ja nuorempi viisi. Kokemusta on jo siunaantunu melkoisesti, joten hyvillä mielin lähdetään syksyn koitoksiin..

Toivotaan, että navetalla elo olis rauhaisaa, jotta noita metsäpäiviäkin kerkiäis kokemaan.. Lehmät kun ei oikein osaa ajottaa sairastumisia tai poikimisia silleen, niinku se meille immeisille parhaiten sopis.. Siellä se on oltava sillon, ku meitä tarviivat ja koirat saa odottaa...

Liikutuksen kyyneleitä..

Mulla on pää ku Haminan kaupunki, vai miten sitä tupataan sanoa, ku ajatuksia ja aiheita pyörii mielessä enempi ja vähempi..

Yks aihe heitti ohi kaikista, tästähän mun on pakko kertoa.

Mulla on tosi hienot välit kaikkien eläinten kanssa lähestulkoon tuolla, ainakin noin niinku omasta mielestä, mutta on yks spessuakin spessumpi leidi Täbleisson.. Se on vaan omalla höperöllä tavallaan pikkuruisena vasikkana teki muhun niin lähtemättömän vaikutuksen, ettei mitään järkee.. Vähän niinku sulatteli sitä mun lehmäfobiaa ihan huolella..

No Täbleissoni on niistä ajoista jo kasvanu ihan kohtalaisen kookkaaks hiehonhutaleeksi ja tässä oon ollu niin täpinöissäni, ku sen on ollu määrä poikia.. Siitä pienenpienestä pikku ystävästä on ollu  tulossa äiti ja lehmä... Samalla kertaa.. Ja se on sitten niinku aikuinen olevinaan.. Alottaa uransa lypsäjänä ja kaikkee..

Isäntä illalla tuumi, ettei Täblis vielä varmaan ala poikia, ei ainakaa näyttäny siltä, ku kävi siellä pyörähtää. Aamusella Kipsukan poikimisesta oli jo pää ihan sekaluutta, ja koko homma tuntu muutenki niin sekavalta. Kipsun vasikka ei nimittäin ollu ollenkaa siellä missä piti, ku aamulla navetalle pyyhkäsin mennä.. Hilpasin kahtoa hieholandian kuulumisia, ja mitä mun silmät näkeekää.. Siellä se on. Vasikka. Niin pieni ja niin kaunis. Iksi.. Se oli siellä omimassa tätä pientä, ja päättäny, et tää on nyt mun.. Isännälle soittelin, että nyt tässä vielä pian käy huonosti, ku Iksi on niin päällekäyvä, eikä näy Täbleissonikaa periks antavan.. Kiirus olis nyt tehä jotain. Iksi ku viime kesänä pykäs tehä pentusen mehtään, sen poishakeminen oli lähinnä hengenvaarallista.. On sellanen kohtalaisen omistushaluinen ja saakelin äkänen.. Yksinäni en uskaltanu siis mennä lähellekkään niitä kolmea, jäin oottelemaan isäntää kaveriks.

Olin niin ylpeä, miten hienosti Täbleissoni pientään hoivas.. Aivot alko sauhuaan, mikä ihme sille pienelle nimeksi.. Tyttöhän sen täytyi olla.. Ja siinä sitte siirrellessä se asia vahvistu.. Olin kyllä käsittämättömän onnellinen.. Tätä mä niin kovasti toivoin.

Marmelaadi tuli typykälle nimeksi..

Siinä lotruttelin Hellunherätykset tuoreelle äidille, tein tunnistuspannan ja seurasin niiden touhua.. Kyyneleet alko vaan valua silmäkulmasta, ei mahtanu mitään.. Oli jotenkin niin suunnattoman liikuttavaa, että äsken tuo eläin oli niin mahottoman pieni, samanlainen ku tuo karvanen möykky, mikä sen vierellä tuossa makaa.. Nyt piti laittaa tunnistuspantaa sille, ja myöntää, että lehmähän siitä äsken tuli.. Ensikko. Jotain kertonee spessuista välilöistä sekin, että Täbleissoni ei mun pannanlaitosta ollu moksiskaan.. Vaikka yleensä nuo hiehot tuppaa olemaan vähintään ihmeissään, ja nakkelee päätään, et mikä tää kilkutin tässä kaulassa painaa, eikä sitä kyllä kiinnilaittamatta oo taiettu pistää yhellekkää, vaikka kuinka kovin läheisiä ovatkin mun kanssa.. Kiinni on laitettava, että onnistuu sen jotenkin kiinnittää.. Toista se oli ton pilalle lellityn kans.. Siinä köllötteli pentusa kanssa, ku kirrailin pantaa kaulaan..

Seuraava liikutuksen hetki olikin viedä se ensimmäistä kertaa lypsylle.. Sinne se sitte käpösteli robottiin, ku oli ensin tapansa mukaisesti vaan tollotellu sitä aikasa.. Ei se peloissaan ollu, ei vaan ymmärtäny ollenkaa mihin saakelin loossiin sitä oltii änkeemässä.. Eikä uskonu oikee, että tosissani olen sitä sinne ohjailemassa.. Lypsy suju niin mallikkaasti, että vois arvella sen olevan kokeneempikin moisessa hommassa.

Marmelaadille lässyttelin yhtä ja toista siinä, ku olin korvamerkit sille laitellu.. Tiedän, että Täbleissonin jälkeläisenä sillä tulee olemaan suurensuuri paikka mun sydämessä..

Jos on muulloinkin mielessä näiden ystävien kestävyysasiat (se kauanko ne täällä karjassa kestää), niin nyt sitä asiaa miettii taas paljonkin.. On raivostuttavaa, että eläimet ei vaan kuka mistäkin syystä täällä maailmassa ikuisesti ole. Minustahan olis parhautta, että ne syntyy, poikii, lypsää ja sitä rataa niin pitkään, että ovat jo kertakaikkisen niin vanhoja, että on niiden oman edun mukaista luopua. Vaan ei se mene niin.. Perintötekijät painaa paljon, ja se millainen tästä eläimestä itsestään on tullut. Ei voi kehua Täbliksen taustoja.. Vaikka ne valinnat tehdään aina varmasti parhaan tiedon ja taidon mukaisesti, mitä kulloinkin tarjolla on, silti tympäsee, että jos emä on vaikka poistettu aivan liian varhain esimerkiks huonon utareterveyden, tai huonon utarerakenteen, tai huonojen jalkojen vuoksi, on suuri pelko pebassa, että niin tulee käymään sen jälkeläisillekkin. Se ihan oikeesti on sieltä ja syvältä se. Täbleissonin emäkin on ollu poissa jo pitkään. En viitsi masentaa mieltäni syyllä, joten en ole sitä noista tiedoista kaivellu.. Hämäriä muistikuvia on, mutta olkoon..

On vaan toivottava pitkää ikää, terveyttä ja hyviä maitomääriä tälle ensikolle ja Marmelaadille sinne tulevaisuuteen.. Iloitaan niistä päivistä, jotka saadaan yhdessä täällä toilailla..

Loppukevennyksenä näitä hölömöläisten hommia.. Viheltelin umpielikoita laitumenperiltä juomaan, ku vesiastiaa olin hinkannu... Pakko oli ottaa videonpätkää niie tottelevaisuudesta..

https://www.youtube.com/watch?v=okElsbYCOpQ

Lähdön aika..

Muistan ku eilisen päivän sen, ku koulun penkillä napottaessa katottiin telkkarissakin aikoinaan nähty pätkä euroopan eläinkuljetuksista.. Ahdistuin niin valtavasti. Ei sellainen voi oikeesti olla tottakaan, miten epäkunnioitettavasti eläimiä kohdellaan, mutta kuva puhui muuta.. Se oli niin totta, ku olla voi. En osannu ajatella, että missään kolkassa se sen kummempaa olis. Samalla tavalla kidutetaan eläimiä ympäri maailman ja suomessakin, ajattelin.. Näinköhän sittenkään..

Kun muuta totuutta ei ollu, eikä mistään muusta tienny, oli asenteet erittäin jyrkät eläinten teuraskuljetuksia kohtaan. Samaten kohtelu teurastamoilla herätti vähintäänkin epäilyksiä. Jos kerran kuljetus on tuonlaista, niin mitä se on sitten teurastamoilla...

Minkäslaiset ajatukset on nyt?

Muistan ku eilisen päivän senkin, kun en antanukkaan ternivassua kyytiin, ku ei minusta ollu ihan kunnossa. Kysyin voisko se kuski ottaa sitte toisen, hiukan nuoremman, mutta siis jo kyytiin kelpuutettavan ikäisen.
Kuski kyseli minkä ikänen se vasikka sitten on, ja kaivelin eläinkorttia, kertoakseni vasikan ikää.. Kuski laskeskeli.. Olin ihmeissäni, mittee se siinä niin laskee.. Eipä tullu mieleen, että vasikoilla on Suomessa aikarajat, kuinka kauan minkäkin ikäinen vassu saa autossa matkustaa! Sitähän se kuski siinä laskeskeli, tuleeko sille liian pitkä matkustusaika ikäisekseen.. Ajattelin, että voisko suomalaisella vasikalla enää paremmin ollakkaan.. Se on ku koulukyytiläinen, sille on laadittu maksimi aika, minkä se saa siellä autossa viettää. Ja kuljettaja myös huolehtii, että sitä noudatetaan.

Aivan varmasti tässäkin asiassa on poikkeuksia Suomessakin, kuka kuuliaisesti noudattaa sääntöjä ja kuka ei.. Kuka kohtelee eläimiä kunnioittavasti sen matkan aikana ja kuka ei..

Kun pihaan pyörähtää teurasauto, ei mulle ole yhdentekevää millä tavalla mun rakas lehmä sinne autoon saatellaan. Itse sen sinne saatan. Se on vähintä mitä voin tehdä. Kuljettajat ovat olleet kaikkea muuta, kuin eläimiä huvikseen pieksäviä hirviöitä. Ovat jotenkin kiireettömiä, tilannetajuisia. Se hetki, kun saattaa ystäväänsä viimeiselle matkalle, ei kaipaa mitään vouhaketta siihen sohimaan ja kiirehtimään.. Sinne ne lähtee kyytiin ihan rauhallisin mielin, uteliaina.. Ja se tuntuu niin pahalta. Sen tilanteen vois tehdä aivan traumaattiseks joku ihminen, joka kohtelis eläintä jotenkin epäkunnoittavasti, muksis tarpeettomasti tai jotain. Varmana en antais eläintä edes siihen kyytiin. Jättäsin kotiin.
 

Ja kyllä, tiedän senkin mitä se on siellä teurastamolla, suljettujen ovien takana.. Sielläkin valvotaan,.. Kokoajan. Ei eläimille aiheuteta tarpeetonta stressiä sielläkään. Ilmapiiri on rauhallinen sielläkin. Eläimillä ei ole mitään hätää, vaikka itse toisin olen kuvitellut. Totuus on toisenlainen ja mielikuvat pakokauhuisista eläimistä on todellakin vain mielikuvituksen tuotosta.. Se tuo mielenrauhaa muutenkin vaikeiden päätösten edessä..

Toinen juttu on sitten lihansyönti, oman eläimen lihan syönti ja se, miksi ei lopetus ja miksi juuri teurastus.. Tämä käsitelköön nyt tätä suomalaisten tuotantoeläinten etuoikeutta tulla kohdelluksi hyvin myös matkan aikana.. Toista se on kuvamateriaalista päätellen tuolla ulkomailla..

Yksi kaikkien ja kaikki yhden...

Kirjotellaan tälläerää erittäin epämukavasta asiasta, joka herättää ihmisissä aika voimakkaitakin tuntemuksia monella tavalla.
Luopumisesta, joka tahtoo tarkottaa joko lopetusta tai teurastamoa..

Sitä monesti kuvitellaan, että se on osa arkea luopua eläimestä tällee maatilalla. Mä koko sydämestäni vastustan tätä ajatusta. Jos siitä tulee arkea, se on minusta sillon jokin pielessä. Ei eläimiä kuole, eikä niitä tarvia lopettaa tai teuraaksi laittaa kuitenkaan joka päivä, ei joka viikko eikä kuukausikaan..

Syitä on monia, miksi eläimestä on pakko luopua. Mutta kuvaillakseni tätä asiaa silleen, että kuka tahansa eläimistä jotain tietävä voisi käsittää valintoja, otan esimerkiksi tavan tallaajan, vaikka kissanomistajan elämästä.
Ajatellaan, että sinulla on kolme kissaa. Yksi niistä sairastuu sairauteen, joka voi pahimmillaan koitua myös kahden muun kissasi kohtaloksi. Hoitoennuste on jonkinlainen, kaikki ei toivu hoidosta huolimatta vaan jää kantamaan sairautta ja levittämään sitä.
Tottakai kissaa hoidetaan! Sehän on selvää. Niin hoidetaan sitä lehmääkin. Kaikkesa tekee se kissanomistaja ja samalla tavalla lehmänomistaja.
Lopputulema on kuitenkin se, että kissa ei toivu, vaan sairaus uhkaa jatkuvasti myös niitä kahta muuta kissaa.
Mitäpä tehdä? Sydämettömältä tuntuu luopua, mutta sydämettömältä tuntuu vaarantaa ne kaksi muutakin. Lehmätapauksessa kyse useista kymmenistä muista eläimistä. 

Itselle tulee väkisin sellainen tunne kaiken turhautumisen keskellä, että jos vain voin luopua tästä, saan todennäkösesti pitää useamman muun. Terveenä.

Yksi kaikkien puolesta.. Näin sen on oltava, vaikka sydän sanoo toista. Muutoin joutuu hyvästelemään yhä useammin ja useamman pian pois elämästä.

Sitä vois vetää itkupotkuraivareita tuolla pitkin pihahietikkoa, kun turhauttaa, suututtaa, kasaa mieleen mitä olisin voinu tehdä toisin, kun tulee hetki luopua jostain eläimestä. Sekään ei auta mitään. Jossain kohtaa taas joutuu ratkaisujen eteen, eikä ne ole helpompia millonkaan. Tietyt rajaviivat on asetettava, ja vaikka sydän huutaa tuskaa, on vaan pidettävä niistä kiinni. Luovuttava.

Maitomäärä...
Tässä ollaan siinä kaikki yhden puolesta-tilanteessa..
Tietty maitomäärä on sellainen rajapyykki, jossa maidosta saatavat eurot ei yksinkertaisesti pysty kattamaan eläimen kuluttamaa euromäärää. Siinä punnitaan taas luopuakko vai eikö.. Toiset eläimet siis elättää näitä vähämaitoisia omilla tuotoksillaan. Sitä en tiedä onko se sitten oikein vai miten, mutta anteeksi saavat, vähämaitoiset paljon.

Hedelmällisyys..
Tässä ei voi kohtuuttoman pitkään antaa jälkeen. Lehmän on vain vasikka pyöräytettävä mieluusti aika säännöllisesti. Sillä sen kulut voi kattaa, ku lypsyllä käypi. Jos on ongelmaa, niin hoidetaan ja hoidetaan ja vielä hoidetaan.

Jokainen eläin halutaan pitää ilona elämässä. Aina se ei vaan ole niin yksioikoista.

JOS olisi paikka minne haalia kaikki ne, joista joutuu luopua muusta, ku terveydellisestä syystä, haalisin ne. Ilman muuta. Pitäisin kaikki. Vaan siinä pitäisi miettiä jo seuraavia rajoja.. Kovin montaa ei olis varaa elättää. Kuka ansaitsee tulla elätetyksi? Kuka tuolla on niin kullannuppu, että se saa jäädä tänne ja kuka joutuu lähtemään..

Kipeiden ja sairaiden eläinten pois päästäminen on itselle jotenkin jollainlailla helpompi hyväksyä. Silloinkin etsin mieluusti vikaa, missä on menty mehtään ja oisko jotenkin voinu jotain tehä toisin..

Kai sitä saa sellaisen mielikuvan, että tällaisen lauman keskellä sillä yhdellä ei ole mitään merkitystä. Että se olis jotenkin helppo vaa saatella teurasautoon.. Vaan kunnei ole.. Kumpa vaan tietäisitte, miten paljon on yritettävä saada jokainen toipumaan. Järki on oltava mukana siinäkin, tarpeetonta tuskaa ei voi hyväksyä ja on hetkiä, jolloin parasta on vaan laskea eläin pois täältä, olkoon se tuotantoeläin tai lemmikki tai ihan miten vaan..

Loppuu se soittelu...

Mie olen silleen väärällä tavalla laiska ihminen.. Fiksusti laiska ihminen maksimois tekemällä, ettei turhan takia tarvihteis juoksennellä yhtään mihinkään.. Mutta meikäläinen jää tekemisen sijaan tuumailemaan ihan huolella, miten näitä pulmatilanteita ratkotaan... Laiskuutta se on, jos jumankekkuli päivästä toiseen kehtaa käydä naputtelemassa Oikkupeikon tulille, ennemmin ku keksii ratkasun tosi nopeesti ettei tarvi käyä..

Kärpänen tikussa...

Se on se kärpänen tikussa, juttu... Siitä on riittäny hupia ja vähä ärtymystäkin.. Lapset nauraa, kaikki nauraa, ja mieki välillä nauroin ja välillä mietin kuumeisemmin, mittee mie keksin, ettei kärpänen jumita tota Oikkupeikkoa. Oli mulla visio... Mutta sen sijaan, että olisin ryhtyny toimeen ja tehny asialle jotain, mä vaan tuumailin samalla, ku miljoona muutaki asiaa viuhto mielessä... Sitte se tikkuasia aina navetoinnin yhteydessä unehtu, kunnes se taas jossai kohtaa soitteli Oikkupeikko, et nyt loppu taas lypsy... Ja pahimmillaanhan sitä oli useamman kerran päivässä kuitenkin.. Aina, ku olin kotihommilla tai jotain..

Aamuhommilta olin sisälle lompsimassa, oltii tyttöje kanssa lähössä pitsalle... Vimpulalle tuumasin, että keritäänkö isolle tielle asti, ku se soittelee, että voidaan kääntyy takas.. Arveltiin, että viimestäänhä se soittaa, ku on pitsa edessä ja syömään pitäs alkaa.. Tässäkää kohtaa ei tullu mieleen, että vois vaikka nyt laittaa tuumasta toimeen..

Kerettiinkö isolle tielle? Kerkesin tasan istahtaa auton penkkiin, ku alko puhelin rallattaa.. Mutta jos jotain hyvää, niin ainakin sain aikaseks jotain. En todellakaa aikonu jättää pitsareissuu tekemättä.. Aivot suhas nyt ylikierroksilla, ja etti aiempaa nopeempaa ratkasua.. Eiku ehtimään tykötarpeita.. Kärpäsverkon kyllä löysin vauhikkaasti.. Mietin miten sen tuuppaa siihe, ettei paine imase sitä jotenkin juntturaan siihen tikunpäähän ja tilanne sama, ku kärpäsen kans. Ovilokerossa oli pahvinen kahvimuki.. Hmmm... Eipä ois voinu paremmin sattua.. Muistin, että aseman aikasia viritelmiä varten oli vielä jemmassa kuminauhoja.. Ja siitähän se sitte lähti...

Ei kaunein kukka kedolla, mutta eipä oo soitellu

Arvatkeepa onko herättäny hilpeyttä yhessä jos toisessaki, että tuon hintaluokan rensseli voi mennä toimintakyvyttömäks yhen kärpäsen takia.. Saati se, että sitä sitte tehhää varmatoimisemmaks moisille hilppeillä... Kyllähä tuo nauratti vähä itteeki.. Eikä ihan vähänkään..

Mulle aivan sama, kunhan nyt toimis.. Tuonhan pitäsi olla "väliaikainen" patentti... Mutta itseni tuntien se palvelee siinä siihen asti, että joku vesiletku pamahtaa ja tuhoaa tuon hienon keksinnön.. Ja luultavasti sittenkin teen vaan samanlaisen, ku en kuitenkaa kehtaa alkaa kestävämpääkään suunnittelemaan..