Rakkauella hämmennelty..

Ruokinta on yks haastavimmista osa-alueista tässä hommassa.. Meillä on aperuokinta ollut vuodenpäivät suurinpiirtein. Rakastan tehä mössöjä lellipentulehmille. Ja ne rakastaa mun mössöjä. Maitomääristä ja tyhjenevästä ruokintapöydästä sen näkee.. Tarkkana on oltava kuitenkin jatkuvasti. Niin ällöltä ku se varmaa kuulostaaki, ni kakkeliinin koostumusta on seurailtava jatkuvasti.. Ja tietokonneella kahtelen rasva/valkuais-suhteita yleisesti ja eläinkohtaisesti, ne kertoo onko ruokinta miten vahvaa. Liian vahvastakin tulee ongelmia, samaten liian laihasta. Maidosta ottaa maitoautokuski näytteitä joista sitte tulee tuloksia solupitoisuuden, valkuais- ja rasvapitoisuuksien lisäks ureasta, joka on kans yks mittari ruokinnan onnistumisesta.

Mitä se rakkauella sotkettu mössö sitte pitää sisällään, että maistuu noille niin loistavasti?
Vilja, rypsi, kivennäinen.. Ja ennenkaikkea parasta laatua, säilörehu. Boonuksena vielä ruokintapöydälle laitellaan kuivaa heinää paljon sinne ja tänne, josta halukkaat voi käydä syömässä sitäkin. Se on kyllä sellanen, joka pitää sen kakkeliinin koostumuksen hyvänä ja ruuansulatuksen kunnossa. Mielellään ne sitä syövätki. Joskus tuntuu jopa ressaavalta, ku mikään määrä apetta ei tunnu riittävän ja sekottajasta alkaa kapasiteetti loppua, ettei enempää voi yhellä tiellä tehä. On tehtävä toine annos vielä perään.. Toisaalta se on selkee viesti onnistumisesta ja siitä on syytä olla ilonen.

Nyt lisähaastetta tuo säilörehu, joka on tätä uusinta satoa.. Siinä on sitte pohtimista näissä määrissä, että mitä uskaltaa minkäki verran laittaa.. Ettei tuu mitää ongelmia kenellekkään eläimelle. Saa nähä miten tässä käy.. Toistaseks menny aika hitsin hyvin, ku on laitellu monenlaista erilaista säilöö sekasin.. Toivottavasti menee jatkossakin.

Mitä tekemistä tolla kuvan kakkelista muotoutuneella sydämellä tässä kaikessa on? No se on niitä arjen onnenmurusia, mitä pienetkin asiat tuo.. Ja oikee koostumus kakkeliinissaki voi olla onnenmurunen.. Tai kulkiessaan huomattu lattiaan piirtyny kakkelisydän.. Hymyilyttää se sekin.. Onnea on, rakkaudella ruokitut onnelliset lellipentulehmät, jotka tälläkin hetkellä tuolla mussuttaa apettaan märehdittäväksi.. Taisin onnistua tänäänkin hämmentämään niille maittavat mössöt..

Onnistumisia..

 

Messi iltamaitilla

Kuinkahan sitä kuvailis sanoin, miten onnellinen voi olla ihminen sillä hetkellä, ku pieni ystävä päättää vihdoin viimein kaiken taistelun jälkeen ottautua kiinni tähän elämään. Messi ei oikein omannu syntyessään sellasta luontaista vaistoa painella äipän tissilöille maitille.. Juottelin sille ternit pullosta pian syntymän jälkeen, mutta sen koommin en nähny sen pyörivän, ku äippänsä etujalkojen tuntumassa tuuppimassa hirmu nälissään. Juottelin pullolla, vaikka emänsä kanssa olikin.. Jossain kohtaa hän päätti, että ei halua kyllä juoda pullostakaan. Juottoyritykset oli aika epätoivosia, eikä tarjolle jätetystä sankostakaan muuta, ku närpittii.. Imuote alko kadota ja olin jo huolissani, näinkö se pieni jää henkiin ensinkään. Nopeesti menee pentunen huonoon kuntoon ilman elintärkeetä maitoa.

Ei auttanu hupattelut siitä, ettei kasva isoks hienoks lehmäks, jos ei juo maittia. 

Tänä aamuna jotain oli kolahtanu pienen korvien välissä, ja alko ahnaasti vetää aamumaitteja pullosta. Olin niin huojentunu, ja onnellinen. Samat sävelet illalla. Sankostakin kelpas juoda. Kaikki taitaa kääntyy parhain päin sen kanssa.

On pienisuuri ilo, lueskella noita kaikenlaisia artikkeleita lehmistä. Niistä saa kaikkee mietintämyssyjä mieleensä ja kahtelee navetan elämää toisellalailla tarkkailevin silmin.. Viimeisin Nautalehti sai mut miettii näitä turvallisuusasioita, ja meidän suhdetta lehmiin, lehmien suhdetta meihin ja sitä, kuinka turvallinen meillä on työskennellä.

Paljon tehdään työtä sen eteen, että eläinten olis turvallista olla ja elää, ja että meidän ihmisten ois turvallista tehä töitä tuolla eläinten kanssa. Että eläinten siirtelyt ja käsittely ois mahollisimman stressitöntä ja vahinkoja ei pääsis syntymään eläimille tai ihmisille. 

Onhan se niinkin, että rauhallista ja ihmiseen luottavaa eläintä on huomattavasti helpompi siirrelläkkin, ku pelokasta. Se on nopeeta ja ennenkaikkee turvallista.

Se vaatii kuitenkin työtä, paljon työtä ja ennenkaikkee kiireettömyyttä, että eläimistä saa luottavaisia ja helppoja käsitellä. Sekin on tosi, että sinne aina tahtoo jäädä joku vassu, joka vaan on arka. Pelkää vaikkei oo mitään hätää tai syytä. Pääsääntösesti sanotaan puoleen vuoteen mennessä, ne aratkin on hiffassu toisten opastuksella, että nää ihmiset on vallan jees. Ei ne ihan niin "solmuunlaiteltavia" oo, ku ne valtaosa muista, mutta läheisiks on tultu kuitenkin. Vasikat oppii toisiltaan paljon kaikenlaista. Tässäki pitää ymmärtää se, et nimenomaan yksilöitä ne on jokainen. On tyhmää kuvitella, että kaikki ois samasta puusta veistetty, ku ei ole. Käsitteletpä miten suurella sydämellä ihan jokaista, niin joku yksilö ei vaan tykkää..

Miten se pelko tai paniikki vaikuttaa lypsylehmään?

Illidallukka on kelpo tapaus...

Ensikkona se oli jotenkin huonohermonen eläin.. Silti liianki utelias. Joka päivä kahesti päivään se käveli lypsylle ja varmaa joka toinen kerta ainaski, sen oli niinku ihan pakko tehä tai tutkia jotain, mikä sai sen säikähtää. Lypsyllä ei sitte tullu maitoo abaut tippaakaan.. Se peloissaan pidätteli maitoa. Arvaahan sen, että tulehushan siitä tulee. Ja niin tuli Illidallukallekin. Onneks selvis siitä hyvin, ja elo jatku.. Ja ittesä säikyttely.. Ei se niinku käyny järkeen, miksi pitää jotain juttuu mennä nykimään, mikä selkeesti pelottaa. Sit olevinaan saada melkee sydänhalvaus, ja pelästyä niin, ettei voi sitte maitoakaan antaa.. Piti siis pyrkiä saada se lypsylle nii, ettei se kerkiä keksiä mitään. Mut osas se keksiä jotain draamaa lypsyasemallakin, silloha sitä siellä vielä lypsettiin..

Toka kautta mennään sen kans, ja onhan se aikuistunu ja jättäny ne pölhöilyt ja draamahakuisuuden.. Robotin kans elo sillä sujuu ihan loistavasti.. 

Pakkotilanne

Yks homma on, jonka mieluusti jätän jonku muun hoieltavaks. Isännän. Jos sattuu olla huudeilla. Pakon sanelemana teen sen toki itse..

Tässä on nyt ollu piikiteltäviä.. Ja se ei ole kyllä ollenkaa tällase neulafoobisen ihmisen hommaa. Hirveesti on toki tässä tehdessään karaistunu, mut silti. Isännän hommiks jätän hirveen mielellään. Sujuvasti vaan seuraan vierestä ja pitelen ruiskuja.

Siinä tulee niin valtava heikotuksen tunne, ku pitää neula painaa eläimeen. Enne opetettii et enste naputellaa napakasti kämmenellä ja tavallaa lyyää se neula lihakseen. Se on nii nou can doo-juttu mulle. Kilahtaa se eläin, tekeepä sen kummin vaan jos haluaa. Mä vaan silittelen enste reippaasti ja painan neulan lihakseen. 

Eläinten keskellä ei oikeestaa muuta sitte tarvia, ku hiukanki levottoman olone eläin. Tuntuu että lamaantuu ihan toimintakyvyttömäks. Enne tuntu, et eläinlääkärin hoitotoimetki saa pökertymään ja hoitoo tarvii lehmän sijaan pian meikäläinen. 

Vaikka miten siinä lääkettä ruiskuun lataillessa asennoidun, että mä niin teen tän. Menen vaan ja teen, ni toisinaan siinä lehmän kohalla pienikin eläimen hermostuneisuus hävittää sen uskon ja tilalle tulee -ei pysty-paniikkiolotila. Hirvee psyykkaus, et mä pystyn tähän.. Nii varmaa.. Varsin jos jotenki tajunta toimii, et tiiän isäntä voi tulla ja tehä. Mun sankari. Se tökkii sen levottomimmanki. Ja tietää, mite paha paikka piikittäminen mulle on. Tietää, et meikäläisen heikotuksen määrä voi olla ylitsepääsemätön. 

Joskusha on vaan pakko hoitaa tilanteet ite ja jostain mielen oikuista päähän pinttyy sellane tunne, et tän ainakin tän eläimen elämä on olevinaan siitä kii pääsenkö heikotukseni yli. Silloha se onnaakin. Piikitys. 

Tärkeintä on, et se potilas saa sen piikin, joka sen voinnin kannalta on tärkee. Sama se, kuka sen tökkää. Mun ei tässä asiassa tarvi tän kummemmaksi muuttuu fobioineni. Kunha saa pakkotilanteessa sen piikin tuikattua.

Juhannuksen huumaa.. -long version-

Pääsääntösesti ku piirtelee lukijoille aika suloisen lepposaa arkea, niin onhan tässä joskus se toinenkin puoli..

Juhannus, tuo kaunis ja ihana kesän juhla. Mitenkä se suju meidän tilalla?

Ei ainakaa kerinny tulla sellasta, mitähä tekis fiilistä.. Rentoutumisesta mökkirannassa ei ollu ku kaukainen haave jossain mielen sopukoissa. Ensin siitä piti huolen torstai iltana hieholandian asukkaat, jotka päätti karata.. Niitä jalliteltiin kiinni kaatosateessa yönkähmässä hyvällä menestyksellä.. Kaikki tallessa. Mahtu siihe torstaille paljon muutakin pientä vastaiskua, mutten oikeestaan halua edes siitä kirjottaa.. Lyhyesti, Lypsäjän kanssa aika isoja kommunikointiongelmia...

Seuraavana aamuna soiteltiinkin jo eläinlääkäriä pistäytymään. Eläimet ei oikein osaa aatella sairastuessaan onko joku pyhä tulossa, tai juhla tai mikkää muukaan. Sairastuu niin sairastuu.. Eläinlääkäri käväs enste aamusella ja illalla piti jo pyytää uudelleen. Äkäpussilla oli iskeny ilmeisesti niin monenlaista ongelmaa, että se ei yksinkertasesti päässy ylös. Kyllä oppii täällä lapsetkin olemaan tippatellinkinä ja vaikkas mitä.. Ku isäntä ei oo kotosalla ja lehmät pittää hoitaa..

Ilta oli jo melkosen pitkällä, ku siinä viimosta vahdittavaa laittelin lypsylle.. Täystyrmäys tuli haaveille päästä edes vaikka nukkumaan. Pari letkua robotista poikki, kiitos Kermanmutsin.. Kamala myöntää, mutta ihan oikeesti uhkailin sitä jo pahimmalla mahollisella..

No potilaan hoito ei oikein lähteny puremaan, joten yön seutuun tottakai piti käyä kolailemassa vähän paljon lehmänsontaa käytäviltä, että ei samaan syssyyn vaarannu jo muutaman muunki terveys. Samalla juottelin potilaalle kaikenlaista, josta toivoin olevan apuja. Positiivinen ajattelu kantaa yön tunteinakin, jos se polonen ois ollu vaikka keskellä navettaa sairastamassa, olisin saanu tuuppii varmaan koko yön putkeen sitä sontaa. Taas kerran unettomanpuoleinen yö..

Lauantaina, ku toiset vietti enempi tai vähempi jotain olotiloja ja juhannuksen jälkimaininkeja, myö kilauteltiin aamusella eläinlääkäriä vielä taas kerran käväsemään. On muuten hiton mahtava eläinlääkäri. Tykkään valtavasti siitä työlleen omistautuneisuudesta, jolla se pohtii ja miettii ja tekee kyllä kaikkensa. Niin noppeesti se tulee, ku kerkii.. Tuntu olevan pahoillaan, että kestää aina sen tuleminen.. Minkäs sille voi, nykyaika on tällasta. Ekalla käynnillä matkaan meni kaks tuntia ja sitä rataa.. Nopeemmin oli eläimelle tuikannu kaiken mitä piti. Ei se sen eläinlääkärin vika ole, että hommat on menny sellasiksi. Parhaansa se tekee.. Hurjia kilometrejä sitä tulee sillekkin.. Ku eläimet sairastuu eri puolilla aluetta. Eikä varmasti samaan aikaan samalla suunnalla.

Saatiin sitte potilas jo tellingillä jaloilleen, ja iltasella rohjettiin siirtää se parempaan paikkaan.. Tai niin oli tarkotus joo.. Mut se hoippu sitte omapäisesti vaan pihalle, eikä meistä kukaa mahtanu mitään. Toisaalta, se on sille hyvä paikka toipua, mutta mieluusti sairaskarsina on sellasen paikka. Vaan ei uskallettu enää sitä alkaa ajelemaan mihkään. Arveltiin, että se jos kovin tuohtuu ni pettää jalat taas alta. Tosin ei oo sen koommin pettäny. Ei kyllä uskalla vielä satavarma olla, koska takapakkiakin voi tulla olipa se sairaskarsinassa tai missä vaa. Ulkona on hyvä ja tukeva alusta kulkea ja ruoka on siinä niin äärellään, senku käy vaikka köllälleen siihen laitumelle mussuttaa.

Arvatenkin, olis ollu muutaki tekemistä, ku olla navetalla.. Meillähän oli tänään juhlat. Tämän tilan vanhimman tytön rippijuhla..

Aamunavettahan suju kaikesta huolimatta aivan käsittämättömän nopsasti. Vaikkakin olin vaan unissani kahtonu kameraa herätyksen soidessa (niinku niiiiin monena yönä hiljattain), enkä siis suinkaan heränny töille, niinku tarkotus oli. On se jotenkin jääny vaan tarkkiherätykseks nuo yöhälyt..

Eiku juhlatamineet niskaan ja olis jo pitäny ekasta uskoa ja jättää joku tänne kyttäämään tota oikkupeikkoo.. Ku tuo lypsäjä kilautteli jo suihkun jälkeen jotain jonninjoutavaa.. Arvatenkin, ku auto lähesty kirkonkylää, alko puhelin soida..  No mutta... Robotti soittaa.. Tuntematon hälytys.. Siinä pikapalaveri, mitä tehhään.. Tuoreessa muistissa se katastrofin tuntu torstai aamulta... (Ne kommunikointiongelmat josta jo mainihin...) Valvontakamera juntturoi, eikä suostunu kännykällä kääntyy, että oisin nänhy lypsääkö se ensinkään. Pah.. Mie lainasin kiesin ja kurvailin kotiin tuota oikkupeikkoo kahtomaan. En tiiä miten kovahermonen ihminen pitäsi olla, ettei tässäkää kohtaa jo alkais tuntee jonkin sortin negatiivista tunnetilaa.. Mie kyllä tunsin. Aika voimakkaankin. Niin tuikitärkee päivä ja yks koneenketale kehtaa alkaa oikuttelee.

Uskotteko, että ihan aina ja joka ikinen päivä, tää ei kuitenkaan oo ihan läpihuutojuttuu tai ees ihan helppoo ja joutusaa..

Nyt palaa arki, tunsin sen jo iltanavetalla.. Isäntä paalaa rehua ja kaikki on taas mallillaan navetallakin, sen vaan tuntee..

Tätä päivää...

Aamu alko vähä yllätyksellisesti, kun navetalle mennessä huomasin, et oli lämminvesiletku posahtanu ja valutellu mukavat mössöt robotin ruokakaukaloon.. Sitä muussia sai hetkenaikaa siinä sipistellä kauhalla pois kaukalosta ja pestä paikkoja...

 

Tuossa jokunen päivä ollaan treenailtu lypsylehmän elämää Kullan kanssa.. Ei ihan mutkattomasti lypsylehmän taival alkanu, kun eivät tuon robotin kanssa oikeen tulleet juttuun hetimiten samointein. Aikamoisen haastavaa on ollu joo.. Mut tänä aamuna jotain tuntu kolahdelleen kohilleen tosta hommasta, ja lypsyhommat suju melkeen, ku vanhalta tekijältä.. Jänskättäähän sitä vielä, enkä ihmettele, on siinä aikamoinen sopeutuminen monella muullaki ollu ja kaikki ei sopeudu millonkaan. Het ku alko levottomuutta ilmaantua, alottelin sellaset lirkuttelut, että hiehonhutalus meni aivan vissii hämilleen, eikä tienny kumpi on kauheempaa, lypsy vai se, että tuo ämmä lässyttää tossa vierellä. Ainakaa se ei vissii halunnu kovin pitkään mua kuunnella, ja paino päänsä puhtoiseen ruokakaukaloon napua nassuttamaan.. Hetken hiljaisuuen jälkeen alko taas vähän sellasta elettä olla, ettei tässä ehkä sitte ookkaa ihan mukavaa, kurkisteli sieltä loossistaan mua himpun levottoman olosena.. Ja miehän lässytin vähä lisää. Äkkiä oli turpa kipossa taas kii ja nappulaa uppos.. Eihän tota kuuntele kukaan..

Iltalypsy suju samalla viisiin, levottomuutta -> lässytystä... Ja napu alko taas maittaa.. Oonko mä jotenkin niin rassaavaa kuunneltavaa!?!? Niin kovasti vaan kehuin toista, ku niin urheena seistä napottaa siellä lypsyllä.. 

Aamusella ilmottelin taas maitomääriä tonne seurantaan.. Ja iltasella kävin tulostelemassa ootellessa siinä noita raportteja missä mennään.. On palkitsevaa huomata, miten hommat rullaa ihan mielettömän hienosti. Siihen ei pidä tuudittautua, että tässä vois nyt relata sen kummemmin, tilanteen pitäminen tällä tavalla vaatii hitosti töitä, ja tän tilanteen saavuttaminen on vaatinu hitosti töitä. Eikä tämä tilanne todellakaan ole mikään ideaali, tai edes hyvä siihen nähden, miten toivoisin olevan. Ei tässä ois mitää järkee, jos ei ois sellasta tahtoa tehdä asioita vielä paremmin. Nenä kohti seuraavia tavotteita, jotka on kirkkaana pääkopassa. Täytyy vaan omata sitä malttia, ja yrittää pitää kiinni jo saavutetuista jutuista. Hirveen hidastempoista touhua nähdä niitä toivomiaan tuloksia. Mut raportit on tärkeitä sen suhteen, että näkee suuntaa johon on menossa ja just nyt suunta on just sinne minne pitääkin. Ja jos se suunta ei ole oikea, niin pitää tutkiskella syitä siihen. 

Kaiken perusta on kuitenkin terveet ja onnelliset lehmät. Se miten siihen pääsee, onkin jo niin monen monituisen jutun summa, jossa kaiken pitää natsata just eikä melkein. Ja joskus silti menee päin honkia.. Eikä virheiltäkään voi elämässä ihminen välttyä. Muutenha tää oliski heleppoo..

Tosiasia kuitenkin, että ilman elämäänsä tyytyväisiä, terveitä ja onnellisia lehmiä, ei tuu sitä loistavalaatuista maitoakaan sillälailla, ku tulee nyt.. Joten tärkein työ on jatkossakin palvoa lehmiä ihan niinku tänäänkin, eilen ja niin edelleen..

Laatuvaatimukset kohdillaan..

Se on sellanen huuto, niin korvia särkevä ja kauas kuuluva.. Ensin arvelee, että joltain on jalkaa poikki ainakin tai jotain.. Mut onhan sen tässä ajan saatossa tajunnu, että se on tuo pikku diiva, kun huutelee...

Hiehojen ruokinta on aikamoista taiteilua sen suhteen, että tarviivat pöppänää kovastipaljon, mitä syyä, muttei se sais olla kovin lihottavaa.. Hiehon pitäs olla sellanen soma ja sutjakassa kunnossa, ku poikimaan pitäs ruveta.. Mie en tykkää rajottaa niiden syömistä, pittää olla evästä edessä, kunha eivät pulskistu sellasiksi sotanorsuiksi.. Valitsemalla mitä niie eteen jakaa, voi antaa niie syyä ihan rajattomasti sinänsä.. Ettei ainakaa tarvia nälkää huudella. Ja ku se ruokapuoli on ihan pienestä lähtein kunnossa, tulee hyviä alkuja lypsytaipaleellekki..

Muut kai ei sinänsä valita, kunhan on syötävää.. Mutta yks laatuvaatimuksineen on jotenkin niin jopa hiukan rasittava.. Mitää huonoo tai homeista tai muutenkaa sopimatonta ei millekkää eläimelle pidä syöttää, mut ku hyväkään ei tolle yhelle diivalle kelpaa.. Tässä on nyt kaurapaaleja niille syötelty, välillä saavat jotain muutakin ja sit taas välillä kaurapaalin.. Ei muuten käy Lilalle. Se huutaa pää pitkällä navetan toisessa päässä, et tää pöperö on ihan shaibaa ja mullon nälkä ja tuo parempaa ja ja ja... Pakko oli tänäänkin sen turpa tukkia noin niikus rumasti sanottuna, ja kiikuttaa sille sitä jotain muuta.. Ei jaksa kertakaikkiaan kuunnella sitä protestointia. Ruokaa on ruokintapöydällä, senku vetelis kaikessa rauhassa. Muttaku muttaku.. Ei ihan mikä tahansa eväs kelpaa. Kamala ois, jos se vinkkais kavereilleen, että sitä saapi toisenlaista palvelua, ku vaan osaa isoon ääneen vaatia..

Hiljeni se, ku sai sitte toisenlaiset eväät eteen.. Hassu pikku hutkula.. Ei voi muuta todeta...

Ai että kirjaanko..

Tuossa oli jokunen lääkitys ja poikiminen, siitähän se ajatus sitte lähti.. Kirjottaa vähän tästä kirjaamisen ilosta..

Lehmä poiki, no ensinnä tietenkin huolehdin, että sille tarjoillaan, hellunherätystä ja kahotaan vointia, tarvittaessa lääkitään vähä kipulääkettä.. Kippee kai se on lehmäkin, jos on ihminenkin synnytyksen jäliltä..

Lypsylle pitäs pian siirtyä, saapi varmistettua pentusen terninsaanti.. Ensinnä pitää kirjata... Siitä ku poikimakarsinalta lähen liikehtimään, kirjaan ensin poikimisen siemennyskorttiin. Siitä seuraavaksi seinäkalenteriin, että osaa kahtoa kiimankiertoa ja siemennysajankohtaa, kunhan on saanu aikansa lepäillä.  Kutakuinkin pari kolme kuukautta..
Hilpasen koneelle, kirjaan robsun ohjelmaan, että poikinu on. Avaan laskentakeskuksen ohjelman, ja kirjaan poikimisen sinne.. Kaikenkaikkiaan neljä kirjaamista.. Eikö vähempiki riittäs.. Nyt lähetään kuitenkin lypsylle.. Pentunen on juotettu ja emä hoivaa pientään niin suurenmoisella antaumuksella, korvia myöten on imeskelty ja nuoltu.. Sitä on niin mukava seurata.

Ai niin, se lääkitys.. Se sai kipulääkettä.. Ensinnä kirjaan sen sinne samaan siemennyskorttiin... Sitte lääkintävihkoon, joka täytyy siis olla, syystä jota en ihan tiedä. Sinne kuitenkin tulee kaikki hoidot, siinä järjestyksessä, ku on mitä kenellekki annettu tai tehty, kirjataan kuka teki, mitä teki ja miksi.. Sitten sinne robsun tietokantaan.. Eikä siinä vielä kaikki... Tiedot pitää lisätä myös Nasevaan. Joten tietokonejuttuloita senkin tiimoilta..

Tärkeehän se on, että on ylöslaiteltu kaikki mahollinen.. Mutta miksi pitää tehä niin hirvittävän moninkertaista kirjanpitoa?

Tänään jutustelin muutenkin tästä byrokratiasta, kuulin siis kuulumisia jostain istunnosta, jossa oli selvennelty jotain tukijuttuja.. Tuli äkkisestään sellanen tunne, että väsytystaktiikkaahan se.. Varmasti joku tilallinen väsyy siihen kirjaamiseen ja kirjaamisen kirjaamiseen.. Sillä tipahtelee tila jos toinenkin pois pelistä.. Pahinta on se, että kaikessa siinä tukiviidakossa on niin paljon tietoa, jota ei oikeastaan mistään edes löydä. Silti olisi vaan oltava aivan yli-ihminen kirjauksineen, koska inhimillistä erehdystä ei tukiasioissa ole. Virhe tarkottaa sanktioo.. Ja sanktiot osaa vissii olla melkosen tuntuvia..

Mä kirjaan, ja kirjaan vielä vähän lisää.. Että jahka joku tarkastaja tulee, voin väsyttää sen noilla kirjauksilla.. Ei ole varmasti kovin palkitsevaa työtä senkään työ. Moni on aika pahana, ku joku tarkastus sattuu kohalle. Mutta.. Neki vaan tekee työtään. Ja valvonta on kuitenkin hyvä asia, kunhan siinä on kohtuus mukana..

Että kirjailemisiin...

Ei missään nimessä..

Apulainen oli tuolla navetalla jeesimässä, jotta vihonviimein päästäis mökille piipahtamaan makkaranpaistossa iltasella..

Turvetta lähti kärrien kanssa levittelee parsiin, kun kuulin takanani huudon "Maaariiiii, ei tää nouse"...

Käännyin, ja katsoin, kuinka apulainen taputtelee Ihmettä nousemaan parresta.. Ja Ihme oli ainakin ihmeissään, kuka julkeaa nokosia keskeyttää sillä tavalla.. Tuumasin, että eeehei niitä missään tapauksessa mennä herättelee kesken unien, ei niie tarvia nousta".. Ei... Makoilkoot rauhassa.. Kerkiää vielä paikkaasa muutella ennen ku iltahommat on tehty ja siinä ohikulkiessa voi nakata turvetta parteen.. Pittäähän lehmän saada köllötellä sillo ku haluaa...

Nauruksihan se meni, mä ja mun lellipentulehmät.. Ihme jäi siihen jatkamaan horrostaan ja kierros jatkui...

Ja me päästiin ku päästiinki piipahtaa mökille.. Ihanuutta!!!