Wild one or not.

Kylläpä vain, Tammenterhosta tässä kyse hyvinkin.. Koska mitä ilmeisimmin, Tammenterho ei oo enää ihan varma, haluuks se olla villi vai ei. Se käynee sisäistä kamppailua ittesä kanssa ainakin käytöksestä päätellen.

Meillä on ollu tässä toooodella läheisiä hetkiä, jotka on ollu mulle vähintäänkin kauhistuttavia, mut jahka ne on ohi, on sydänalassa tuntunu sellane lämpönen tunnelma. Sitte ku sykkeet on siis laskenu lähemmäksi normaaleja lukemia. Onhan tässä kuitenkin jo rapiat kaksi vuotta eletty yhdessä erillänsä.

Jossai vaiheessa viime talveeha myö tosiaa ruvettii juttelemaan keskenämme. Mutta kyllä on sanottava, että siitä on ollu pitkä matka tähän pisteeseen kun Tammis on alkanu jumankekkuli tulla jo nuuskii mua. Ja osoittamaan kissamaisia tyytyväisyyden merkkejä, sellasena en kyllä pidä sitä, kun se on auki unohtuneen oven takia käyny yläkerrassa kusella. Mutta se, että se kiehnää ja tassuttaa. Ei todellakkaa minua vasten, mutta ihan siinä vieressä pitkin seiniä hyräjää tyytyväisyyttä.

Tie kissan sydämmeen käy vatsan kautta. Tokikin tää kaksi vuotta hemmottelua ja lellimistä on alkanu näkyä Tammenterhon vyötäröllä, eikä se polonen sovi kunnollee enää kulkureijästäänkään. En osannu aatella että prosessi olis ihan näin pitkä, mutta voihan olla, että Tammenterho on niin viisas kissa, että arvelee tän olevan paras taktiikka pysytellä vain gourmee ruokien äärellä, eikä pelekkie napujen.
Itteäni en oo sille tyrkyttäny, vaan vaivihkaa vaa sivuuttanu tai menny pois. Kokoajan vaa on lähempää joutunu sen ohittamaan.

Jännittävimpiä hetkiä on ollu ku Tammis tuli ekaa kertaa nuuskasee mun kädessä ollutta ruokapussukkaa, voin kyllä sanoo että näin jo silmämunani mielikuvissani pitki tankkihuoneen lattiaa, koska jossei muu oo varma, ni se on varma, että Tammis osaa olla todella ailahtelevainen ja äärimmäisen äkänen. Sen sähinä saa ottamaan kyllä pari askelta takas, tai vaihtamaan tyystin suuntaa. Eikähä se sitä sähinää oo lopettanu suinkaan, vielä vaa lohkee. Ei niin paljoa eikä nii usein, mutta kyllä sähisee, äkäsenä. Ku ei oikee tiiä olisko vielä villi vai ei. Silläpä se pikkusesti kuumottaa laskea kovin lähelle, koska entäs jos se tossa vierellä päättääki että fuck you bitch, ja hyökkää oikee vimpanpäälle mun kimppuun, ku sika limppuun vai miten sitä sanotaan. Semmosia kauhuskenaarioita on liikahellu mielessä tässä kun on nyt meidän suhde lähentyny. Ja oon miettiny olenko mä tähän valmis... Mistä sen tietää, mutta kai sitä ottaa jalat alleen, jos liian läheiseksi menee...

Näissä tunnelmissa tässä ruuan kautta töille, kahtelemaan mitä jännää Tammis tälle päivää keksii..

Podhalanskien kynsien leikkaaja

Tänään oli semmone hetki, että ajattelin olevan hyvä hetki leikellä podhisten kynnet... Kaivelin kynsisakset, jotka olin muistanu just ja just napata tuvasta mukaan ja läksin hommiin. Kunnes käpälöin melkein Tuhtin tassua ja pakitin hakemaan kertsikäyttöiset käsineet. Koska yökkelis, lehmän kakkaaha siellä oli tassukarvat täynnänsä.. Siinä sitte olin valmiina ja yhden kynnen löysinkin sen tassupehkon uumenista. Löysin pian toisenkin, ja sillo oli Tuhti sitä mieltä, että täähän oli muute eukko tässä, heippa. Käpöstelin vähä väljempään kohtaa navettaa ja kutuin Tuhtia takas. Tulikinhan se, poistuakseen taas paikalta, ku yritin kynttä kaivella tassupehkosta ja samaan aikaan Vesseli työntää omaa naamaansa ja tassuansa tarjolle siihe ihan naamaan, että leikkeleppä siinä sitte. Vaihdoin leikeltävää, tai niin luulin, mutku Vesselin mielestä pakko päästä maistelee ja haistelee varsinkin mun naamaa ja vähä saksiakin, en kerenny ensimmäistäkää kynttä löytää tassupehkon uumenista, ku jo Tuhti oli tupsahtanu siihe ja läväytti mua tassulla takaraivoon. Sitte lähtiki molemmat koirat menee, et nytton sen verra arveluttavia aatoksia tuolla eukolla, että parempi vaihtaa maisemaa. Houkuttelin Tuhtin takas, ja kah kerkesin melkein löytää yhden kynnen sieltä tassupehkosta, ku Vesseli survo siihe väliin nenänsä ja tassunsa kanssa, änkes syliin. Vaihoin taas leikeltävää ja kohta uudelleen ja uudelleen, koska kokoajan piti häipyä kesken kaiken, ja sitte taas tunkee sekaan ku toista yritti siinä operoida.. Se on kumma homma, että pittää kyllä pieksää tassuilla, mutta auta armias kun sen tassun vois jättää siihe polven päälle, että löytäsin sieltä kynnen, ja oikean kohan josta leikata ni ei. Kyllä pittää jo mäiskiä toisellakkii tassulla ja toine vieressä huitoo vielä lisää tai just sillon pitää päästä syliin ainakin. 
Miks se sitte on nii hankalaa. Eikö voi vaan ottaa podhalanskia kainaloon ja leikata ne perhanan kynnet. No kyllä kuka tietää podhalanskin perusolemuksen ja mielen laadun, tietää myös sen, ettei a. niitä vaa oteta tohon ja aleta leikkaamaan, tai ainakaa meiä podhalanskeja b. Niiden itsemääräämisoikeutta loukataan siinä niin kovin pahasti jo pelkästää, että kajotaan tassuihin, etten todellakaan sitä murjotusta sitte viitti kahtoa kovin mielelläni, ku vielä murjottaavat jostai kiinni pitämisestä. c. podhiksilla on semmone ihmeellinen tapa heittää aina kaikki mun tärkeeks kokemat asiat ihan läskiksi, mäiskiä tassulla, että älähä nyt tämmösiä kehtoo. Se vaa pitää osata tai ainaki yrittää osata ottaa vastaan mitä sieltä sirkustellaan, koska muuten murjotetaan. Ja mikää ei oo pahempaa, ku murjottava podhalanski. Mun sydän hajoo sellaseen. Ja se siinä varmaa tarkotus onkin, siinä ilmeessä ja siinä elehtimisessä. 
Lopultahan se homma meni niin, että Tuhtilta löysin ku löysinkin ajan kanssa ne kaikki kynnet ja sain leikattua melko pienin ruhjein, pipo lenteli pariin otteeseen päästä. Mutta kaikesta huitomisesta huolimatta, naamaan ei naarmuja tullu. Kehuinki miten on nyt hyvä tommosilla kynsillä loikkia ja riekkua mulle kamalia naarmuja niskaan ja hajottaa mun housuja. Kai se Tugsapugsa aatteli, että ei tosta touhusta ilman hänen apuaan tule mittää, ku Vesselin kynsiä yritin paikallistaa samalla ku se rellotti ku reporanka ja huito mua joka ikisellä tassulla. Siihe tuli sitte volisemaa vissii Vesselin puolesta sitä kamaluutta ja nahusivat keskenään ku yritin saada jottai kinttua kestämää sen verra aloillaa, ja väistellä toista ja kolmatta, et saisin leikattua ne kynnet. 
Voittajaolo, naama paskassa, mutta voittaja silti. Kyllä niin kehuin poikia, miten oli niin hienoja ku niin "hienosti" annettii kynnet leikata.. Ugh.. Eikähä siihe menny ku ikuisuus kaikkine häipymisineen ja houkuttelemisineen ja huitomisineen.. Ens kertaa taas ootellessa...

Kissapelkoa

Tammenterhon kanssa elämä on aika kauhunsekaista. Se edelleen pitää majaansa täällä, ja on alkanut ehkä jossain määrin kesyyntyä, tosin en tiedä odottaako se hetkeä, jolloin pääsee rohkeutensa kanssa sellaiselle etäisyydelle, et multa lähtöö silmät päästä ja henkipolo lipuu pois minusta.

Mun sydän on lujilla Tammiksen takia jatkuvasti, koska se stalkkaa.. Se stalkkaa ja säikyttelee. Siis siinä varmastikki säikähtää kumpainenkin, mutta tunnen sen äärimmäisen sykkeitä nostattavana tilanteena. Millon Tammis on ollu tulossa yläkerrasta alas, ku itte oon ollu menossa sinne. Ja ai hyvän tähen kun kumpanenkin singahettaan eri suuntiin siitä säikäyksestä. Koska Tammiksen katse on kaikkea muuta, ku ystävällinen siinä kohdatessa, ja oikeastaa aina.

Oon miettiny sen katseesta, että se varpisti suunnittelee siellä mustien korvanpäittesä välissä jotain väkivallantekoa mua kohtaan, ja tottahan se sellane tunne saa olon melko säikyksi.
Yks ilta kyllä jälkeenpäin sitte muistin, että sanoihan se isäntä Vesselin olevan ulkona, mutta hataralla muistilla varustettuna ku läksin navetalta lompsuttaa poispäin ja näin vain jotain valkoista syöksyvän mua kohti, mielessä oli ihan joku muu ku Vesseli. Olin varma, että nyt se tapahtuu. Ja kun säikähdyksestä selvisin, Vesseli istua napotti mun edessä sen näkösenä, että mikä ihmeen kuolemanpelko suhun nyt on iskeny. Se oli todella todella kriippi tilanne. Sitä kun on mielessään varmaan kelannu, missä ja miten Tammis kaiken vihan mua kohtaan osoittaa, niin se vaan tuli ensimmäisenä mieleen, et se on tässä ja nyt, ku jotain valkoista syöksyy jumalatonta kyytiä kohti sivulta.

Välillä tuntuu, että meille on syntymässä jonkin sortin yhteisymmärrys, ja sitten taas ei. Raahaan sille kaikki maailman herkkumössöt, ja silti se joka ikinen ilta stalkkeroi kulkureijästään nii pahapäisenä, että pelottaa. Jos se osais puhua, meidän keskustelu kulkis varmaa jotensakkin seuraavanlaisesti, ku se tuijottelee mua kulkuaukosta, josta se ei kohta enää sovi kulkemaan, koska on pullukoitunu niin paljon:

Minä: -No herranenaika Tammis, tule vaan sieltä tänne lämpimään ku oon just sulle laittamassa täällä herkkuruokaa

Tammis: - Älä koske mun ruokakuppiin

Minä: -Äläs nyt näytä tuolta, ku tule vaan, on mammia ja kaikkee iha just

Tammis: -Ala vetää siitä

Minä: -Mie vaan sulle tässä koitan hyvät eväät laittaa, älä nyt oo tuollaviisii mulkoile siellä ja et sitte tule vielä ku mun pittää vielä vaatteet käyä vaihtamassa, ni et suotta taas pelästy.

Tammis: -Tuunko näyttää mihin voit työntää sun vaattees, ala vetää siitä mun ruokakupilta

Minä: -Mie meen nyt vaihtaa vaatteet, oota vielä hetki ni pääset syömään

Tammis: -Etkö sie vieläkää älyä lähtee menee siitä

Minä: -Nonni, mun pitäs kuule päästä siitä ovesta ulos, ja tulen ihan tästä tällee hiljakseen

Tammis tuijottaa entistä tiukkapipoisemman näkösenä reijästään...

Tammis: -Älä koske mun oveen

Minä: -Juu ihan rauhassa katos tästä meen

Sit se kipittää riihelle tai hyppää kaiteelle ja kattelee mua tuimin silmin ku tuumin sille, että no nyt voit mennä, ei oo kettää siellä enää. Ja mun on pakko kävellessä katella selkäni taakse vähä väliä, että se ei oo tää ilta, ku se tekee hyökkäyksensä.

Semmoselta se tuntuu ku hulupatan ja Tammis ei silminnähden halua kuunnella sanaakaan. Jos se ei pelkäis mua niin paljo, ni se varpisti olis räppii mua käsille ja silmille. Luojalle kiitos, että pelkää, ainakin vielä.

Välillä me sovitaan samalle käytävälle ja sitte taas ei. Välillä sen katse on melkein ystävällinen, ja sitte taas tuijotellaan niin pahapäisenä. Taitaa kesän korvalla tulla kaksi vuotta, ku se on täällä majaansa pitäny. En kauheen toiveikas oo, et meistä mitää bestiksiä ikinä tulee, mutta jos voitais ees koittaa elää sovussa toisten personal spacee kunnioittaen.

Yks ilta se muute jutteli mulle. Luultavasti haistatteli. Koska olin myöhempään töissä, eikä Tammis päässy rauhassa syömään. Juttelin takas, ja Tammis vastas. Monta kertaa. Mie en haistatellu, en tiedä miten kissakielellä haistateltas. Taidetaa kuitenki hupatella erikieltä.

On se vaa joka päivä yhtä jännittävä Tammiksen kanssa, aina niin tuntee silmät selässää tuossa touhutessaan...