Voihan haukotus..

Työnteko on ilomme.. Ompa hyvinkin.. Tänä aamuna aloteltiin seittemän nurkilla, niinku joka aamu... Kello huitelee jo puoli yhdeksän illalla, ja aivan äsken tupsahin tupaan.. Tosin joutu vielä poistua ulkoilemaan, ku hieholauma lontosteli mökkitiellä noita kyyhkyjahtilaisia vastaan.. On sitä vaan askaretta, ihan aamusta iltaan, ja joskus yölläki.. Tuskimpa malttaa oottaa, että poikimaruuhka alkaa.. Kuukauden sisään olis 11 poikimista luvassa, joten siinähä sitä menee sitte yöt vähä väliä kameraa katellen, enkä varpisti välty yöjuoksuiltakaan, ku tarjoilen poikineille hellunherätyksiä ja muita litkuja... Että se siitä kaikesta maalaisromantiikasta sitte.. Se on se työ ku rytmittää aivan kaiken. Ja ihan aina. Lehmät ensin, ja kassellaa sitte kerkiskö mittää muuta, vai painaako pään suosiolla suoraa tyynyyn, että jaksaa seuraavan päivän.. Oikeen nuutuneena on parhautta unohtua hetkeks ja vaikka pitemmäksi hetkeks johonki vaan notkumaan ja voimauttaa itteesä lehmän pehmoista karvaa hämmennellen.. Siinä sitä ollaan, ku parhaimmatki ystävykset konsanaan.. Luciana kieltämättä on joka aamuinen ja päiväinen ja iltainen voimaeläin.. 

Niin on yritetty rehua muka tehä, ja vettä tulee ku saavista kaataen tuon tuosta. Viimeyönä ei ees kesäpesässä meinannu unta saada, ku ropisi vesi peltikattoon niin mahottoman kovasti. Jos ei Justiina valvota yöllä, ni takuulla vesisade tai oikkuperhana. Vähän jo väsyttää etukäteen, joten asetelmat tuleviin poikimisiin ei oo kovinkaan loistavat. Voin kertoa, että ku kukkuu useamman kerran yön aikana kamerasta vahtien, alkaa jossaki kohtaa olla nuppi jo sen verran sekaluutta, ettei saa unta enää sitte millää eikä millonkaan. Se ei oo ollenkaa tyypillistä tällaselle umpiuniselle ihmiselle, joka normaalioloissa nukahtaa aivan sama minne ja millon.

Ai ettäkö mikä sitä Justiinaa niin pölhöilyttää? No kai se on tuo ikä ennenmuuta ja itsensä etsiminen.. Ja se, että tällä suunnilla vaa näkkyy sattuu ja tapahtuu.. Joskus enempi ja joskus vähempi. Ja ku tarpeeksi tapahtuu, se vetää Justiinan niin herkille, että ihan tosiaan tuntuu välillä ettei tänne tartte sen mielestä tulla ikinä eikä ketään. Siinähä sitä onkin meillä ollu nyt "kasvatuskeskusteluja".. Siis isännän kanssa mietitty aamukahvipöydässä, päiväkahvipöydässä ja joskus vielä iltasellakii, miten myö sen kanssa oikee ollaa ja elellää, että ei ihan mahottomaksi heittäytys.. Kerrottu sitte Justiinalle meidän keksimiä viisauksia (tai no taidan toimia sellasena tiedottajana iha ite), että kyllä se nyt pittää ruveta sitte uskomaan ku sanotaan.. Ja Justiinaahan sellaset jutut kiinnostaa muuten tosi paljon.. Kummasti tulee aina jotain kiireellistä touhua, eikä se jouda jäädä kuuntelemaan.. Sehän kulta pieni vaan tekee työtään, johon se suhtautuu erittäin vakavasti. Meidän ihmisten pitäs vaan osata yhtä ja toista, että Justiina vois jotenkin käsittää, kuka saapi tulla ja miten sillo ollaan.. Kerran jos toisenkin ollaan kiitelty sitä, että meillä on Justiinanlainen, eikä vaikka joku vähä lujaluontoisempi laumanvartijakoira.. Pulassaha myö oltais. Varmaa oltu jo.
No mutta siis, se on muutamana yönä joutunu ihan tositoimiin, ku tänne farmille on tupsahtanu vieras koira. Ihan oli sellanen rottweilleri.. Eikä ollu kauaa. Meijän pihassa siis. Ku Justiina tuumi sille, että voi ihan painella tietä myöten ja ihan sellasta rivakkaa kyytiä. Sinne se jäi sitte omalle rajallensa istua napottamaan ja seurailemaan, että matka muuten jatkuu kans.. Näkisittepä vaan sen ilmeen, kun se sieltä ylväänä lompsuttelee pihaan.. On se vaan tarvittaessa mahottoman tiukka bitch. Semmose jälkee ei oikee taas uni maistu.. On adrenaliinit itelläkkii sen verran tapissa, kunnei koskaa tiiä sen möykän alettua onko se nyt se karhu, vai mikä se on.. Karhuhavaintoja ku on pitkin kesää tupsahellu liianki lähellä. Lenkillä ollessa näin jälet tuolla linnuntietä vai karhunko tietä myöten alle kilometrin päästä kotoa, ja olipa temponu ihan reipasta kyytiä tietä myöten siellä.. Jostain syystä alko ihan tolkuttomasti laulattaa loppumatkaksi.. En mie mittää laulunsanoja siinä kovin mieleen saanu, ainakaa oikeessa järjestyksessä, mutta ääntä sentään ja paljon..

Palasia päivästä ja yöstä..

Tulevaisuuden tekijöitä

Keskellä yötä.. Ku Oikku alkaa rallatella ja edessä on tehtävä, joka edellyttää aivojen toimintaa, en todellakaan oo vahvimmillani.. No tälläkertaa ongelma oli pikkasen suuremman luokan ongelma, että olis pitäny saada ittesä käyntiin ihan oikeestikkin. Soittelin isännän hätiin aivoiksi. Koska omat jäi sinne tyynynpäälle uinumaan, niinku yöllä kuulus tehhä. Ladata keho ja mieli seuraavan AAMUN askareisiin, ei öisiin heilumisiin. No joo, siinä ei auttanu ku soitella jo viisaammalle, herättää päivystävä tyyppi keskellä yötä.. Arvostan. Arvostan niin kovin sitä huoltotyyppiä, joka unenpöpperössäki osaa antaa neuvoja ja apuja ihan tolkuttoman kärsivällisesti ja taitavasti, että muistaa sillonki ulkoa kaiken. Jos en virkuimmillanikaan ihan älykkäimmästä päästä oo noitten osien ja juttujen kanssa, ni voin vannoa, että tollaseen yölliseen aikaan vaatii vastapuolelta melkoista kärsivällisyyttä saada taottua mulle yksinkertasimpiakin asioita. Taisin jossain vaiheessa tuumata, että pittää puhelin antaa isännälle ku se tulee, että te varmaan paremmin puhutte samaa kieltä.. Isäntä on yöaikaanki jotenkin paremmin tajuissaan, ja pystyy vastaanottaa kaikkee ohjetta ja neuvoa.. Ku mun sanavarasto ja kaikki toiminta on ihan olematonta. KAHVIA sitä tarvihteis ja monta kuppia, ennenku tollasia ongelmia lähtee ratkomaan. Eikä siinä kerinny ku haaveilla moisesta piristeestä.. Mutta tosiaan, sehän oli ongelma sitte sen sortin ongelma, että huoltotyyppi lähti lopulta tulemaan meille selvittelemään mistä kiikastaa.. Kyllä se vaan vaatii tommonen homma omanlaisensa asenteen ihan oikeesti.  Että arvostan! Tulihan selväksi.

Aamusella sitte vetäsin pikku aamunokoset, ja lähin uudestaan touhuumaan jokseenkin jo virkeempänä.. Siellä alko Lempi-hieho (SE Justiinan paras kaveri ever) näyttää poikimisen merkkejä ja aika työläältä näytti sitte saada vasikkaa ulos, vaikka miten punnersi. Isäntä oli tässä vaiheessa nokosilla, ja soittelin sitte herättää sen, että kyllä varmaa pitäs Lempipolosta pikkase auttaa.. Ei se kyllä kerinny ees navetalle asti, ku jotenkin se pikku jäbiskä sieltä tupsahti.. Aloin tietty viritellä vetoriimuja vasikan jalkoihin jo ootellessa ja hiljalleen vetämäänki, ku ei isäntää vielä näkyny.. Että se sitte kerkis tulla maailmaan Nicone ennen aputyypin ilmaantumista. Aina turvallisempi, jos kaksistaa olis siinä apuna, ku sitä apua tarvii.

Hippistailiin siinä aattelin lypsää Lempin, kun en robotille viittiny sitä raahata heti. Arvelin, että saapi noppeemmin Niconelle ternit nassuun, ku kaivelen kannukoneen esiin ja lypsän sillä. Isäntä tuli siihen vähä kaveriksi ja mietin, että mieluusti koitellaa lypsää se ihan irtaalla, ettei kiinni laitella ensinkään. Jotenkin se sellane jallittaminen ja kiinni laittaminen vaa usein hermostuttaa vastapoikineen, että se lypsyki onnaa paremmin, jos se olis vaa vasikkansa kanssa siinä iha rauhassa. Sen verran siinä isäntä seistä napotti, ettei Lempi lähtis kiertää karsinaa ja mie laittelin lypsimet kiinni. Ja lypsy suju niin hienosti, että. Eikähä sitä ollu sitte minkäälaista ongelmaa robotillakaan, sinne sujahti reippaasti sitte iltasella ja kun näytin sille mistä löytyy herkkunappulata, ni siihe se asettu syömään ja niin sitä sitte oli eka lypsy robotilla kohta takana. En tiiä voiko sitä osata aatella, mutta jumankekkuli tollasesta tulee nii hyvä mieli. Ku kaikki sujuu hyvin, ja hiehokaa ei pelkää eikä arastele, vaikka kaikki on aivan uutta ja ihmeellistä. Tällasia sais ollakki kaikki. Ja iso osa onkin. Niin ovat sellasia kullannuppuja..

Että mikäs tässä on töitä ahertaessa...