Kun yksi on poissa...

Tiesinhän minä, mutten vaan tullu aatelleeksikaan. Sitä, että Javalon kyllä rakastaa Oikkupeikkoo.. Ja tykkää kulkee ja kulkee läpi uudelleen ja uudelleen.. Olihan se vähä äkämystynykki välillä.. Nappulata kunnei enää tipahellu mielenmukaisesti. Vaiko ennemmin suunmukaisesti. Umpeenhan se piti alkaa suunnitella laittaa. Ja ku siinä välikäytävää kolaillessa törmäsin Javaloniin aina vaan useammin ja useammin, kun se kiers jatkuvalla syötöllä suoraa päätä uudelleen robottiin, totesin, että taitaa olla nyt aika tehhä tähän stoppi.. Ramppaamiseen ja kiukutteluun.

Uskomatonta oli se, mitä siitä seurasi. Vaikka kyllähän se pitäs tälläki vähäsellä aivotoiminnalla tajuta. Kaikki muut alko kulkee robotilla niin mahottoman paljon, että maitomäärät lähti vaan nousuun, vaikka yksi oli poissa. Javalon ku on pöllyytelly suutuspäissä useammanki pois tieltään, ku on pakko päästä robottiin, josko sieltä ees pari napua tipahtais kaukaloon.. Ainahan se on sellanen, ahne ku mikä. Se on eduksi ja haitaksikin. Eduksi sinänsä, että sitte käypi lypsyllä ainakin riittävän usein siihen valtavaan maitomäärään nähen, mitä se lypsää. Haitaksi sitte, ku se menee pakkomielteiseks ja koko ötökkä on niin pahantuulinen ku olla voi. Loppulypsykaudesta niin käy, ku nappulamäärä putoo sitä mukaa ku umpeenmeno lähenee.. Se on nii viisas tuo Oikku, että tietää senkii niin itestään, mikä tuotosvaihe kenelläkkii on menossa...

Javalonin 305 päivän tuotos oli 13 761kiloa mammia.. Se on mahottoman loistavasti lypsetty. Laadultaan ihan loistavaa maitoa.. Nyt Javalon pääsee todellakin ansaitulle umpikaudelle laitumelle ja valmistautumaan kolmanteen poikimiseen..

Javalonista en kyllä kuvaa tähän hätään kuvapaljoudesta löytäny, joten tässä hänen tulevia laidunkavereita jo laidunelämästä nauttimassa..

Kuka sen päättää?

Kaikenlaisia sitä voikin ihmiselle mieleen juohtua.. Mutta enivei.. Tosi tosi usein aamunavetalle kammetessa totean, että alkaa ihme hinku kaikilla ulos.. Nehän vois sinne mennä vaikka millon vaan, mutta miks just sillon? Ja kuka sen päättää? Koska se vyöry lähtee aina liikkeelle jostain. Joku nousee ja kohta toinen, kolmas, neljäs ja niin edelleen.. En oo vielä tähän päivään keksiny kuka sen päättää, että nyt myö tytöt mennää ulos.. No joo o, jo on mietintämyssyt ihmisellä.. Ja köyhä elämä, ku tuommosia pittää pohtia.. Pyh. Elän kyllä erittäin rikastuttavaa elämää, kuka muu muka saa edes päähänsä moisia, ku ihminen, jonka ympärillä sattuu ja tapahtuu yhtä ja toista joka ikinen päivä.. No niin tai näin, kieltämättä on käyny mielessä sekkiin, että entäs jos se olenki minä? Tietämättäni, tajuamattani? Että ne aamutuimaan näköhavainnon saatuaan suurenmoisissa pääkopissaan miettii, että "ei jumal***, se on taas täällä! Nyt ulos ja äkkiä, enneku se alkaa taas laulamaan!!".. Ja siitä se vyöry sitte lähtee...

Monenlaista sitä on eläessään ennättänykki pohtia.. Ja tähän ehkä jollain tavoin liittyen, ennen, ku ajelin työkseni taksia. Tuossa liperin peltoaukeilla syksysin ku niitä valkoposkihanhia hengaili satapäin, mietin sitäkin, kuka saakeli sen nyt sitte päättää, että nyt puluset lähettii.. Koska ne vaan yhenäkin päättää lähtee, ja koko lauma on lennossa hetkessä. En löytäny vastausta, enkä löydä tuohon lehmäjuttuunkaan.. Joten tutkimukset jatkukoon pitkälle tulevaisuuteen... Eläinten sielunelämä jos mikä, rikastuttaa elämää ihmeellisesti!

Ihmeellistä se osaa olla kommunikointi meillä ihmisilläki.. Isännän kanssa harrastetaan sellasta -lue mun huulilta ja käsimerkkilöistä-. Kamalasti koitan esittää vähä niikus pantomiimina mitä haluan sen tekevän, samalla muka puhelen sille ylisuurin elkein, ku se istua napottaa traktorissa ja mie törötän millo missäki. Voitte kuvitella miltä se sitte näyttää, ku koitan kertoa, että nyt pittää tulla kaveriksi siementämään... Toimiiko se? No vaihtelevalla menestyksellä.. Ainaki se tulee pois sieltä traktorista kysymään, että mittee mie oikeen heilun ja huijon..

Tässä tunnelmia navetalta..

"Ei oo elämässä oikopolkuja"

Kyllä jos pitäs pidempiä hukeja tehä hommia tuolla Valtralla, olis meikäläisellä aivan eriparipakarat.. Ei oo penkin säätöhommelit meikäläiselle suunniteltu, ei sitte ollenkaan.

Eilen lähettiin viemää lannotetta peltoloille tuonne etemmäs.. Isäntä huiteli eellä ja jälessäki lannottelemassa ja mie huristelin säkkien kanssa perässä ja eelläkin.. Aina se on yhtä surkuhupaisaakin, eikä tee mieli oikeestaa ees puhella puhelimessakaa isännän kanssa, koska se ajelu kuulostaa enemminki ihan vaaralliselta.. Joskus viljanhakureissun aikaan puheltiin, eikä isäntä oikeen tienny selviänkö siitä reissusta hengissä ensinkään, kuolenko nauruun vai mitä tapahtuu.. Ku naurattaa niin hitosti ja välillä melkee itkettääki se hyppypompputouhu.. Että varmaan tulee jo mieleen, oliko tää sitte kuitenkaan ihan hyvä ajatus, kun sitä "eeeeiiii, nyt tulee monttu" ja "ai #&*# mie lennän" puhelimessa kuuntelee..
Pihassa pärjää vielä tuon hirveen viisaan penkin kanssa jotensakkin.. Se viisas penkki kuvittelee, että tän painosella eläjällä olis vielä jumalattoman pitkät koivetki. In my dreams! Siellä napotan penkillä ja vaikka joka ikinen kerta yritän saaha sen penkin kestämään siellä alhaalla, se ponkasee nostaa minnuu aina vaan korkeemmalle.. Nyt löysin sellasen säätönamiskan, ettei se ihan nii holtittomasti hyppyytä.. Koska se jos mikä ei oo erityisen miellyttävää.. Pienikin monttu tiessä tahtoo nimittäin tarkottaa sitä, ettei miun jalka osu kaasupolkimelle enää ollenkaan, joten meno on sellasta mennään-ei mennä meininkiä.. Todella epämiellyttävää.. Turvavyön ku tiukkaa kutkulleen, ja vänkää itteään vielä vähän etuosaan istumaan, yltää aikas sopivasti päkiällä painella vauhtia.. Onnea on nuo vaihteet, jotka vaihtuu sormenvoimalla, tai ihan iteksiään.
No siinä kun huristeltiin hommat, ja pihaan parkkeerasin, ni hyvänen aika sentään osas olla koko oikeen puolen persus ihan kippee.. Sitä kunnei yllä kunnollee, on sen kaasupolkimen painamiseen käytettävä lihaksia persiistä lähtein. Sitä aloin siinä miettiä, miltähän mahtas näyttää ku jonku viikon ahkeraan ajelis.. Olis varpisti niin eriparipakarat ainakin..  Tai sitte uus penkki, joka pysyy justiisakki siinä, mihin mie sen asettelen.. Tai sitte olisin kaivellu ohjekirjan ja syventyny sen sielunelämään ja löytäny kenties jonkin ratkaisun ongelmaan, joka on vastassa aina, ku pitempään tarviaa jotain ajella.

Tänää hieholandiaan läksin aidan tekoon.. Siis langat vaan ja pari tolppaa, siinä se sitte ois ja vois laskea tyypit sinne laiduntamaan.. Arvelin siinä oikasta, että ei tarvia kärrin kanssa vänkäillä tiellä kääntyä ja pääsisin mutkattomasti sinne minne olin menossa.. Niin varmaan.. Kyllä sen tuns takapuolessaan, ku perä humpsahti.. Että nyt tää ei tästä enää nouse ilman vetoapuja.. Miks ihmisen pittää olla niin laiska ja hankkia ittesä vaa hankaluuksiin.. Poika tuossa tuumas kuullessaan suomönkkäilyistä, että "ei oo elämässä oikopolkuja.. Niinhän sie ite aina sanot" ja nauro räkäsesti päälle... No jooo o.. Eikä se aita edes valmistunu vaikka niin arvelin.. Koska jotenkin ne langat on talven aikaan lyhentyny!? Viime syksynä ne sieltä purin pois ja samat langat laitoin nyt takas, vaan jäi pitkät matkat lankaa uupumaan.. Enkä kertakaikkiaan löyvä lisää lankaa sitte mistään.. Että arkea ootellessa, niin saan ostettuu lisää ja homman loppuun.


Iltahommat päätöksessä ja lemmusilla pöppänää niin paljon edessä yötä vasten.. Kylläpä ovatkin pupeltaneet viimepäivinä mahottomat määrät rehua! Kuvanottohetkellä ei tunkua ollu ruokintapöydälle, kun porukka on ulkona vielä nauttimassa ilta-auringon viimeisistä säteistä, ennenku laskeutuu taivaanrantaan.. Sit onkin hyvä hetki tyhjentää pöytä..

Tekemisen iloa..

Siitä se sitte lähti.. Kevään kiireet alkaa, sonnanajolla. Ja sitähä riittää ajella, lisää tulee kokoaika.. Se mikä on erikoista, on ihmeellisen kiireetön tilanne navetalla. Kauaa ei näin seesteiset hetket monestikkaan kestä, mutta nautin tästä nyt ihan täysillä. Joka kerta, ku navetalta suunnittelen lähtöä, mietin mitä ihmettä mie oon unohtanu tehä. Miksikö? No siksi, että vaikka siellä luuhaan ja hengailen ja teen ihan spessumpiakin juttuja, siellä ei vaan nyt aikaa saa kulumaan kovinkaan montaa tuntia.
Oottaa tossa homma jos toinenkin kyllä, että tekemistä on enempi ku tarpeeks, mutta perusaskareita tässä tarkotan.

Yks aamu piti ottaa ihan kuva tuosta sokkelosta, jonka läpi tuskailen joka ikinen aamu tuon turvevankkurin kanssa. Kyllä pöllitään lapio ja kolan varsi pitää kuolata sellasee liemeen, ettei kädessä kestä.. Ja ku yrittää siirtyä seuraavaan kohtaan kuivittelemaan, ni siinä on sellane lauma edessä ja sivuilla osallistumassa, ettei tuu mittää. Ja joka ikinen aamu valitan, "no onhan se kumma, ku ei voi väistää yhtään", eikä iltanavetalla, eikä seuraavana aamunakaan tilanne oo muuttunu miksikään. Turhauttavaa. Pyydän niitä liikkuu pois edestä, eikä ehkä laiskempaa liikehdintää voi enää nähä ku se lusmuilu siitä sivummalle, jos edes liikahtaakaan. Yleensä kurvailen ite jo sivusta ohi, jos vaan suinkin mahdun sen vankkurin kanssa. Välillä teettää työtä päästä lapion kanssa takasin siihen vankkurin luo, ku siinä tahottas pöllyytellä kuivikkeet pitkin käytäviä..
Ja on nuo ötökät vaan niin viisaita.. Ne makoillessansa on oppineet nostamaan jalkojaan parressa, että saan kolattua sonnat pois alta.. Ja jos joku on menossa just köllälleen, ku näkee vankkurin, ni oottaa, että kerkiän kohdalle ja saan nakattua pehmikettä alle, sitte siihe passaa heittää pitkälleen.. Vasikkapuolella se vasta voiki olla sitte touhua tuo siivoilu ja kuivittelu.. Ei puhettakaa, että alkaisin siellä ees kaivaa puhelinta kuvanottoon.. Jonku suussa se mahtais olla välittömästi.. Aamusella osan aikaa homma sujuu joutuin, ku heitän nappulat eteen, vaan iltapäivällä homma on aivan mahotonta. Kyllä revitään melkee haalarit päältä, tai paita, tai housut.. Mieluusti saappaatki.. Ja se kola.. Ei siitä niinku taho tulla mitää, muuta ei kerkiä, ku komentaa "nyt loppu", "ei saa purra", "ei revitä takkia", "irti", "Nyt anna sen kolan jo olla", "ei pusketa" (Miracle ja Missi on alkanu kokeilemaan rajojaan....), "nyt irti miun kyynärpäästä" (Neilikka haluaa KOKO kyynärpään syvälle kitaansa joka halavatun päivä)... "Eihän tästä tule mittää teijän kanssa"... Ja niin edelleen.. Jos ei muuta, ni kamala hulupatus sieltä ainankin kuuluu.. Eilissä iltana seurailin miten isännälle käy, ku se meni siivoilemaan vassuloita.. Aattelin, että se on aivan helisemässä niien kanssa. Vaa pyh.. Aivan sai rauhassa siellä huiskaa, eikä kukaa roikkunu kimpussa. Siltä se ainakin näytti.

Tokkopa ovat huomennakaan tapojaan muuttanu.. Joten sinne vaan sekaan selviytymään..