Kiimahirmuja...

Se ei ole mitään ihanuutta ja autuutta aina noiden kiimaisten eläinten kanssa touhutessa...

Dalmeisson on muunmuassa kiimassa, ja heittäytyy hyvinkin haastavaksi vouhottaessaan.. Sen lisäksi, että se ahdistelee monia lajitovereitaan, se on päättäny osoittaa kaiken lempensä myös meikäläiseen.. Eikä se todellakaan ole ihan turrrrvallista se.. Tänään oli juurikin se hyppelehtimisvaihe kiimankierrossa menossa ja ai luoja, että piti olla silmät selässäkin parsia kolaillessa.. Se seurasi minua, se ahisteli minua, välillä jotakuta lajitoveriaan.. Ja taas kohta se nuohos mun kimpussa. Satoja kiloja painavan eläimen kanssa, joka haluaa niin kovasti osoittaa olevansa än yy tee nyt valmis kaikenlaisiin lemmenpuuhiin ei ole ihan helppoo työskennellä.. En jääny kyselemään mittee se meinaa, kun tunki jo niin rajuotteisesti läheisyyteen.. Minusta siinä jo ylitty joku raja, mistä ollaan puhuttu.. Mä olen kuitenkin vain ihminen, enkä kestä kovin kovaotteisia huomionosoituksia. Kyllä, minä hupattelen käytöstavoista, siitä, miten mun kans ollaan.. Mä rakastan rapsutella, harjata ja paijata juu, mutta teen sen aivan pyyteettömästi.. Ja jos halutaan osoittaa takasinpäin jotain, ei pureksimista, ei rajua nuoleskelua, ei tönimistä, ei puskemista, ei potkimista, ei sitä ja tätä ja tuota.. Kyllä ne sen kaiken jo tietää, ku vaa vielä uskois.. Kiimahöyrötyksissä nuo asiat tuppaa ainakin unohtumaan..

Dalmeisson <3

Piti sitten melkein jo vähän suuttua aamulla, ku ei hetken rauhaa.. Ja niin saakelin rajuja pyrkimyksiä mun lähelle.. Ei väistä, ei työntämällä, ei komentamalla (niiku meikäläisen tyyliin "nyt ihan oikeesti pittää uskoa")... Missä se auktoriteetti oikeen on!? Ikinä oo ollu kovin hyvä komentelemaan, mutta hyvänen aika, jossain ne rajat menee kertakaikkiaan.. Sinne se jäi tuijottamaan käytävälle, ku huitelin kolan kanssa KAUAS kiimahirmusta.. Löysi sitten onneksi toisen hillumaan mukaan..

Kävin viime syksynä tilasiemennyskoulutuksen.. Siemennän siis elikot täällä itse. Ennen sen hoiti seminologi, jota harva se päivä täällä juoksuteltiin. Nykysin käy harvemmin, tiineystarkastuksia tekemässä.

Lehmien siemennyksestä olen ollu vähän kahta mieltä.. Mukavahan se on jos sonnipoika ois hommissa, mutta tajuaa sen näin tyhmempiki, että enhä mä voi koko navetallista haluta tietyn sonnin jälkeläisiä. Nöy wei. Ei se yksi ja sama voi ominaisuuksiltaan mitenkään käydä yksiin jokaisen kanssa ja ku lisäksi on noita eri rotuisia yksilöitä tuolla.. Onhan meillä sonni, Koepon Bowser Kasmir ET, tutummin Kassu tai Kasmir.. Hirveen kiva jäppinen onkin.. Ja rakastaa noita astuttavia.. Hiehojen seassa se elelee onnellisena, astuu ku sellane hetki koittaa.. Käy siellä joskus joku lehmäkin. Joka ei meikäläisen konstein tahdo tiinehtyä, muttei mitään vikaa sinänsä ole. Joskus hoidellaankin sellasia ongelmatapauksia, joilla on tiinehtyvyyden kanssa hankaluutta, jos syytä on. Minusta se vaan ei ole ihmisten yksinoikeus tulla hoidetuksi, jos ei tiineeksi tule. Ja se, että voi valita sinänsä sen tietyn yksilön, kenen kanssa lisääntyä.. Me ihmisethän se valinta toki tehhään, mutta ihmisten maailmassakin me ihmiset kyllä valitaan, kenen kanssa viittii sukua jatkaa. Ei siihen kelpaa kuka vaan.. Ja monikos nykypäivänä tulee raskaaksi erilaisten hoitojen ja keinohedelmöityksen kautta. Ei sen tarvia olla vain ihmisten etuoikeus, eihän?

Kassu

Toivottavasti Dalmeissonilla nyt tärppää, siemennetty se ainakin on.. Olis ainakin rauhaisampaa sen suhteen.. Kiimahirmut kun tahtoo olla usein vaaraksi nii itelleen, ku lajitovereilleenkin.. Se reuhaaminen ja hyppiminen joskus voi saada aikaan tosi ikäviä tapaturmia, joiden seuraukset voi olla tosi ikävätkin..

Lempinimiä lempilehmillä...

Kaikilla eläimillä on nimi, tottakai. Mutta meikäläinen ku on tällanen, niin tulee aina kaikenlaisia "työnimiä" tosi monellekkin lehmäselle.. Esittelempä teille muutamia, historian kera...

Feikkifrendi...

Se oli sitä aikaa, kun en tosiaan tunnistanu oikein yhtään lehmää. Luulin tunnistavani.. Yksi lehmä oli alku aikaan aina hupattelemassa mun kans tosi mielellään.. Se oli mustavalkea.. (ja niitä on tuolla aikas monta) Luulin, että se on se sama lehmä, kun aina tuli siihen kaveeraamaan, mutta hiffasin erehtyväni, kun tuo Feikkifrendiksi ristitty lehmä ei ollutkaan aina niin vilpittömän ystävällinen, kuin se "oikea ystävä", joka oli aina niin kiltti.. Feikkifrendi kun tuppasi jossain vaiheessa siinä rapsuttelua saamaan hepulin, ja villiinty sitte sen verran, että aina säikähin.. Siitä tuli siis feikkifrendi, kun en sen virallista nimeä tietäny.. Se oikee frendi on Dalmeisson.. Eikä senkään oikee nimi oo Dalmeisson, muttaku se on ihan dalmaatialaisen värinen.. Enkä yhtään ymmärrä miten ne on voinu koskaa Feikkifrendin kans mennä sekaluutta, nehän on AIVAN ERI NÄKÖSET!!


Jätti

On silläki oikee nimi.. Ensinnä se on niin valtavan järkyttävän kokonen, ettei mitään järkeä.. Joten se on Jätti muiden rinnalla.. Sen oikeesta nimestä tulee mieleen lähinnä ketsuppi, joten on sitä kyllä haintsiketsupiksikin tullu sanottua.. Nykysellään vaan jätti tai joskus harvakseltaan femmatissi (lomittaja tuntee sen helpoiten siitä).. Sillä on viisi vedintä..

Jätti

Anarkistihutkula

Tää tupsahti tossa itsenäisyyspäivän tietämillä... Anarkistihutkula oli just lypsyhommia opettelemassa, ja tuntu, ettei niin kovasti voi mikkään eläin vastustaa tätä hommaa. Aika itepäinen ja luonteikas se toki oli jo ennen lypsyhommiakin, mutta että niin hankala... Pääsääntösesti hiehot oppii lypsylle tosi helposti ja noppeesti.. Vaan ei tämä. Kuuntelin siinä radioo samalla, ku Anarkisti oli lypsyllä riehaamassa.. Ihan mieletön hihhulointi päällä.. Radiossa oli samaan aikaan haastattelussa joku anarkisti.. Joka kuvaili omaa aatettaan, sitä, että tää systeemi sucks ja sillee.. Alko jotenkin ihan hymyilyttää siinä kuunnellessa, ku kahteli hutkulan riekkumista.. Jotain samaa tässä niinku oli.. Jonkun täytyy vastustaa tätäkin systeemiä. Niimpä se alko kulkee Anarkistihutkulan nimellä... Käy tätänykyä muuten mallikkaasti lypsyllä, joskus vähän sorkka heilahtaa, jos on huono päivä..

Anarkistihutkula ja Jätti

Poni

Minusta se muistuttaa pään piirteiltä hyvin paljon New forestin ponia.. Kertakaikkiaan. Ja se vaan jäi sitten elämään nimenä.. Innahan sen oikea nimi on, mutta ponina kulkee... Se poiki tuossa jokin aika sitten.. Kaunis lehmänpentunen tupsahti maailmaan.. Nimeksi oli ihan pakko antaa mylittleponi.. Vaan on silläkin pentusella jo "työnimi"... Poninpentunen.. On muuten melkoisen eläväinen otus luonteeltaan..

Poni oikealla

Möhkö

Möhkö on sellainen "sotanorsu", että muistuttaa lähinnä möhköfanttia.. Sen olemus on niin muhkea, että vetoaa meikäläiseen. Sen pitäisi poikia tuossa parin kuukauden kuluttua, joten koko tulee tuskin pienenemään ainakaan..

Möhkö

Kaikella rakkaudella noita nimiä vain tupsahtelee mieleen.. <3

Kevättä rinnuksissa..

Kuvapäivitystä arjen keskeltä.. Kiirusta ilmassa, joten kirjoitellaan lisää höpinöitä myöhemmin..

Aitauksen tekoa hieholandiassa

Multaimen asennus loppusuoralla

Lehmät vie ja mie vikisen..

Aaah, köllötelen paljussa kaikessa ihanuudessa ja mahtavassa olotilassa.. Ei soittele robotti, ei huolen häivää.. Eihän?

Siinä lintujen livertelyä kuunnellessa jostain kantautuu niin omituinen ääni.. Jäädään kuulostelemaan hupatuksen lomassa.. Mikä ihme se on.. Kuuluuko navetasta vai mistä ihmeestä... Koirat alkaa haukkua, ja ääni vaan kuuluu ja kuuluu.. Pittäähän se lähteä asia selvittämän. Joltain lehmältä se kovasti ehkä kuulostaa, ja jos se on lehmä, ei sillä todellakaan ole kaikki hyvin...

Se siitä paljussa loikoilusta...

Eikun pesulle ja vaatetta niskaan, kohti navettaa... Matkalla tajuan koirienkin haukkuvan navettaan päin.. Mitä ihmettä siellä tapahtuu!?

Äkkisestään ei näy mitään poikkeavaa. Ääni kuuluu edelleen, se on joku asukki.. Lähden lompsuttelemaan ruokintapöytää ja tunnistan kuka siellä kiljuu niinku päätä leikattais.. Lila... Ei sillä mitään hätää ole, tai sillee silminnähden on ihan terveen näköinen. Ainoa ilmeisen SUURI ongelma on, että tuolla toisella puolen on jotain häppeninkiä.. Nakkelen evästä eteen, että ollaan nyt hiljaa ja tyytyväisiä. Ei täällä mitään hätää ole missään.

Bongaan lehmien puolelta sellaisen eläimen, jonka ei kuulusi siellä olla. Kulta on jollain opin muuttanu paikkansa takakierrosta lehmien puolelle.. Ja on levoton. Levoton on myös Kara siellä takakierrossa.. Puskee muita aivan hermoromahtaneena, ilmeisesti ottaa kovasti päähän, ku Kulta pääs livahtaa toiselle puolen aitaa...

Että se siitä saunomisesta ja paljussa loikoilusta..Yleensä se on robotti, joka juoksuttaa.. Tälläerää se myöhästy noin puolella tunnilla..

Tätähän tämä, lehmät määrää suunnan olkoon arki tai pyhä, aamu tai ilta... <3

Sonni matkalla maailmalle...

Koska tämän blogin tarkoitus on herättää ajatuksia, ja mietintämyssyjä aivan tavallisissa ihmisissä, kirjoitan nyt vähän molemmista näkökulmista ja vähän niiden väliltä sonnipojista niiden alkutaipaleelta maailmalle...

Olen itse joutunut pohtimaan eettisyysasioita todella paljon tässä eläinten seassa... Nämä sonnipojat on yksi iso ajatusten jakaja monella tavalla.

Sonnivasikka syntyy... Olen aivan haltioissani, aivan kuten lehmävasikan syntymästäkin.. Harmittaa, että tämäkin on tullut tänne vain lähteäkseen kohta pois. Dääm, etten voi pitää näitä kaikkia...
Sonnipoika kasvaa ja sille hupatellaan siinä missä muillekkin..  (Mikä on muuten meidän ihmisten luoma mielikuva siitä mitä eläin tarvitsee... Ei sitä mahda oikeasti kiinnostaa mun lässytykset, paijaamiset, teen niin silti)

Entäs jos se sairastuu... Tai jos se ei juo. Tai jos se on muuten vaan heikko.

Sonnivasikka on meidän tilan eräänlainen käyntikortti maailmalle matkatessaan. Sille tarjotaan mahdollisimman loistavat eväät elämään, kasvuun. Halutaan lähettää sille kasvattamolle helppohoitoinen, terve vasikka.

Viime kesänä meillä oli harjottelija. Ja sillon meillä oli myös Lauri. Laurille ei maito maistunut, ja se oli aika isotöinen hoidettava. Sitä piti lelliä erityisesti, että se saatiin imemään pullosta. Harjottelija ihmetteli, miksi me tehdään näin paljon pelkän sonnin takia, eihän siitä meille ole mitään hyötyä... Käytiin hyvä keskustelu siitä, etten yksinkertaisesti voi antaa eteenpäin sellaista vasikkaa, joka ei varmasti pärjää maailmalla ilman erityistä huomioo. Tai joka todennäköisesti joutuisi hoidettavaksi sitten siellä toisella tilalla. Enkä kyllä voi antaa periksikään, jokainen ansaitsee saada parasta mahdollista hoitoa, joten se tehdään mitä tehtävissä on, olkoon vasikka kumpaa sukupuolta hyvänsä.. Harjottelija hämmästeli.

Sen keskustelun jälkeen mieleeni hiipi myös toisenlainen ajatus.. Onko oikein, että heikkoja, sairaita vasikoita hoidetaan viimeseen asti? Luonto korjaisi tällaiset itsestään. Ne ei selviäisi. Tällä hoitamisen vimmalla olen toki saanut elolle elpymään useammankin vasikan, mutta onko se sen eläimen tulevaisuutta ajatellen parasta?
Kaikenlainen heikkous heikentää kasvua, ja isommassa laumassa heikot yksilöt ei pärjää. Muut, vahvemmat pitää siitä huolen. Se on alttiimpi muillekkin ongelmille, sairauksille, koska huonon alun saanut vasikka ei omaa kovin vahvaa vastustuskykyäkään.

Samoja asioita joutuu puntaroimaan lehmävasikoidenkin kanssa. Kaikki vasikka-ajan haasteet ja hankaluudet kun vaikuttaa tulevaan, ja näkyy monesti ensikkoaikana paljonkin.. Lehmävasikat kuitenkin on itsellepäin tehty ratkaisu, hyvä tai huono, mutta vaikutukset ja seuraukset kantaa itse. 

Ristiriitaista!


Ei ole mutkatonta ihmisen elämä ja ajatuksen juoksu.. Sydän sanoo yhtä ja järki toista...

Lehmän stressi

Se oli se sorkanhoitopäivä...

On paljon kirjoiteltu lypsylehmän stressistä, ja joskus tuntuu, ettei kirjottaja taida ihan tietää mistä kirjoittaa. Ainaistako on lehmän stressi.. Nyt meille tuli todella ikävä konkreettinen esimerkki siitä, millainen vaikutus stressillä ihan oikeasti lehmään on. Jotta asia hahmottuisi muillekkin, kerron teille tästä tapauksesta.

Tämän kirjoituksen lehmä lypsää 45 kiloa maitoa päivässä.

Tuli sitten sorkanhoitopäivä ja kaikista eläimistä tämä yksi ainoa yksilö koki tilanteen niin valtavan stressaavaksi, että sen näki siitä vielä illallakin ihan päällepäin. Se oli levoton, eikä ollenkaan sellainen rauhallinen mukava lehmä niinkuin kaikkina muina päivinä.

Sorkanhoidon jälkeen, se käveli suoraan robottiin. Katsoin, että ompas se aivan järkyttynyt eläinpolonen, se huokui sen käytöksestä. Odotettu maitomäärä lypsyllä oli 13 kiloa. (ja nämä odotukset on pääsääntöisesti ennemmin alakanttiin) Se lypsi maitoa 4 kiloa. Siinä näki välittömästi mitä stressi oli tälle eläimelle aiheuttanut. Eikä se jäänyt siihen. Iltaisen levottomuuden lisäksi, vaikutukset kesti seuraavaan päivään. Yöllä se oli käynyt lypsyllä uudelleen. Maidon koostumus oli muuttunut niin paljon, että robotti oli automaattisesti siirtäny maidon menemään erotteluastiaan. Maitomäärä ei ollut normaali, vaan sitä oli yhä paljon vähemmän. Kaikenkaikkiaan maitomäärä laski yli yhdeksän kiloa stressin takia. Eikö ole aika hurja vaikutus?

Seuraavana päivänä tilanne normalisoitui. Lypsyllä tuli normaalia, loistavalaatuista maitoa, ja yhtä paljon, kuin aiempina päivinä.

Kaikista hoidetuista vain tämä yksilö osoitti noin merkittäviä stressin oireita. Tuntui ihan kurjalta sen puolesta.

Miksi lehmän sorkat pitää sitten hoitaa, jos siitä aiheutuu stressiä? Siitä samasta syystä, kuin hoidetaan hevostenkin kaviot. Ne kasvaa, ja mikäli niiden annetaan vain kasvaa ja kasvaa, se tuo mukanaan paljon ikäviä vaivoja ja vikoja, sairastumisia...

Mitä tämä kertoo teille?

Stressaantunut eläin ei kertakaikkiaan lypsä samalla tavalla kuin stressitön... Tarpeetonta stressiä ei eläimille kukaan halua antaa.

Tilavaatimuksia...

Ajankohtaista on nämä hyvinvointitukiasiat.. Niitä haetaan parhaillaan ja tilalliset pähkäilleet tahoillaan, mihin kukakin rohkenee sitoutua. Meilläkin oli sellainen tuumailutuokio tuossa neuvojan kanssa...

Tuli puhetta vasikoiden pito-olosuhteiden parantamisesta, ja siihen liittyvästä tilavaatimuksesta. Mikäli siis haluaa valita sen vaihtoehdon. Arvelin, että kiristyneiden vaatimusten vuoksi, en ehkä uskalla lähteä sellaiseen sitoutumaan. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että jos vaikka muutoin vasikoilla olisikin tuon vaaditun verran tilaa, niin voisi tulla eteen tilanteita, jossa nämä ehdot eivät täyttyisi. En tiedä kiinnostaako teitä, minkä verran se sentteinä on. Joten ohitan tämän asian, koska se ei nyt ole olennainen tässä asiassa, mikä tämän kirjoituksen ajatus on sinänsä, vaikka erittäin vahvasti siihen liittyykin.

Mitan kanssa on karsinat mitattu, ja laskettiin sitten montako eläintä kussakin karsinassa olisi sopiva määrä, jotta nuo ehdot täyttyisi. Tässä kohtaa meikäläisessä kai heräsi jokin hippiäinen, kun olin aika pöyristynyt siitä määrästä, mikä noissa karsinoissa voisi tuon tuen puitteissä pitää. Ne määrät oli mielestäni aivan liikaa. Ja minä olen mieltänyt, että näillä voisi olla tilavampaakin... Ja kiirehtinyt aina väljentämään.. Arvellut, että entisajankin löyhemmillä vaatimuksilla näitä olis ihan liikaa kussakin karsinassa.. Ja pah. Eläimet voisi noiden vaatimusten puitteissa pitää itseasiassa ihan älyttömän ahtaissa oloissa!?!?

Että kyllä, tuohon sitoudutaan ja niissä maksimi määrissä tulee olemaan helppo pysyä. Johan sen järki sanoo, milloin alkaa olla ahtaanlaista. Ja minun järki sanoo sen jo paljon aiemmin, kuin tarvihteis.

Käytännössä... Meillä juottopuolella SAISI olla kahdeksan vasikkaa... Montako siellä on? Tällä hetkellä neljä..

Tiedän, että moni tilallinen saattaa tästä kirjotuksesta tuohtua, mutta nämä on vain minun näkemyksiäni, ja niitä ajatuksia, joiden pohjalta toimin omassa navetassani. Enkä tällä arvostele muiden tapoja toimia.

Terveisin Lehmä

Ai mitäkö kuuluu meidän valtakuntaan? No tällähetkellä ollaan aika tyytyväisiä noiden alamaisten hommiin, ja kiitokseksi siitä ollaan tykitelty vähän paremmin maitoa, että saavat sitä rahaa, jolla kustannellaan tätä meidän eloa, me tehään rahaa, ei ne.. Näkkyy olevan paremmin huumorintajua meidän kolttosiin, kun tankkilappua kahteleevat, kuulemma hirveenä on kaikenlaista mistä pitää huolehtia tässä meidän elämässä. Pitää aina välillä muistaa palkita alamaisiakin.

Kuulemma tuolla ihmisten maailmassa kuvitteleevat, että nämä ihmispoloset tekee meillä hirveesti rahaa, tai siis tolla maidolla, jota me sitte joko annetaa enempi tai sitte vähempi, riippuen ihan täysin siitä, miten ne kullonkin meitä palvelee.. Että ovat ihmiset meidän yläpuolella jotenkin.. No annetaan kuvitella vaan niin.. Pölöhöt. Jos tajuaavat todellisuuden, pian käy köpelösti ja alkaavat näiden meidän alamaisten oloja vaatia paremmiksi..  Perustaavat jotain oikeutta lypsykarjan alamaisille ryitä. Eivätkä saisi uhrata kaikkea aikaansa meidän oloihin ja eloihin.. Pah. Me ansaitaan vain parasta, ympäri vuorokauden, emmekä ole valmiita tästä neuvottelemaan.

Viimepäivinä ape on ollut vähän mautonta, hiukan kuivanpuoleista.. Ei sillon tee mieli tiputella niin paljon maitoa tuon lypsäjän luona. Me halutaan katsos vaan parasta. Koostumukselta täydellistä apetta. Ja jos ei nuo alamaiset meille täydellistä tee, niin näkeevät sen kyllä siinä tankkilapussa, joka niille niin on iloa viimeaikoina tuonut.

Sama se on ihan kaikessa, me kyllä protestoidaan, välittömästi, jos meidän tarpeet ei tule ensisijalla ja jos joku ei kulje mielen mukaan. Ja se on se tankkilappu, mistä nuokin sen kyllä älyää. Tosin tuo yks vouhake täällä kuleksii ja vahtii kaikkea mahollista, huomaa se kyllä, jos jollakulla on jotain mielenpäällä. Tai jos on joku pöpö iskeny. Onneks on melko huumorintajunen.. Siis tuo vouhake. Meilläkin on mielekkäämpää, ku on joku mille hymähdellä täällä märehtimisen lomassa.. Ja jokainen vähän vuorollaan tuolla kohtuudella sen huumorintajua kokeilee. Aamusella tehään sellanen väistelyrata sille, siis ihan joka aamu. Ja iltakin, ku se niie kärrien kanssa tulee huseeraamaan. Ei tuo pahasti ole suuttunu. "Nyt suuttu Marde", se mölähtää ja nostaa ne kaadetut turvekärrit pystyyn, jatkaa sitä pehmikkeen nakkelua.. Hupaisinta on seurata, ku joku aina vuorollaan kahtoo, et se on nyt tuon parren sipistelly, ja menee siihen seisoskelemaan ja oikomaan koipia, että pitkälleen kävis.. Noppee se on kärrinensä, ku se on paikalla ja antaa lapion heilua, ettei tarvihe pehmustamattomalle parrelle köllähtää. Se oiski kyllä ihan kohtuutonta meille, mukavuus ennenkaikkea.

Eilen se hupatteli ääneen, että kuulemma me lehmät voitas saada enempi rahaa, (näin jo mielessäni jotain exrtasuperherkkuja, joihin ne rahat kuitenkin hujahtais) jos ruvettas laiduntamaan. Kyllä minä sitä kuuntelin siinä toisella korvalla ja toivoin, että järkiinsä tulis. Kai sen muistissa oli vielä viime kesä.. Ku lopulta tuumi, ettei meitä oikee pakottaakkaan voi. Yrittihän se sillo viime kesänä.. Ja loppujenlopuksi löi Jätin tonne lastenosastolle arestiin. Se kyllä jo meni älyttömyyksiin kolttosissaan, vaikka moni muukin siihen touhuun osallistu... Kyllä minäkin sen muistan. Aika monena aamuna tuo tuumi vähän tuohtuneen kuulosena, että "MITÄ SINÄ TAAS TÄÄLLÄ TEET?", ku Jätti oli yön aikaan sisälle ilmaantunu. Lopulta Jätti veteli aika monen monituista kertaa tosta lankkuaidan läpi ja avasi ihan ovenkin tuolta, että sisälle pääsi. Nythän tuo Jätti on kaveerannu vouhakkeen kanssa ihan mahottomasti, aina tuo muistaa kehua, miten tottelevainen se on... Se luulee tuo hölmö lehmä, että vouhake sen viskaa takasi sinne lastenosastolle, jos ei tottele. Ei oo kehattu asiaa oikasta, ku näkyy tuovan niin hyvää mieltä moinen tottelevaisuus.Mutta kyllä se niin on, että me tiedetään kyllä ite missä kullonkin tykätään olla, eikä sitä ihmiset ala määräilemään.

Alamaisetki on hyvä pitää välillä hetken aikaa vähän huolettomampana, ja antaa tilanteiden olla rauhanomaisia.. Kohta aletaan sitä juoksutella kuitenkin, vaikka se tuon kameran tohon kattoon hommaski roikkumaan. Kyllä myö aina sellane asento tuolla löydetään poikiessaki, että se joutuu yönkähmässä tänne hiippailemaan.. Ja jos ei muuten, ni aina voi feikata, että muka poikii ja ei kauaa mee, ku se jo ovea raottelee.. Näin pidetään alamaiset valppaana myös yöaikaan..

Eiköhän tässä jo riittämiin.. Jatketaan toisen kerran..

Terveisin Navetan paras lypsylehmä

(Ollaan kyllä sellasia kuulemma kaikki... Ja olishan se ihan eriarvoistamista, jos joku olis jotenkin spessumpi ku toinen.. Lempilehmiä kaikki)

Tätähän tämä on... Lehmien lelunako?

Tässä sitä on, videopätkää meidän elämästä.. Mikä tässä on ideana? No luoda uudenlaisia ajatuksia katsojille lehmien elämästä. Onko se sellaista pipo kireällä rahantekoa, lehmien riistämistä niin, ettei niillä ole minkäänlaista mukavuutta elämässä.. Isännälle valittelin, ettei tuolla pysty mitään älykästä videoo tekee, ku aina on turpia edessä tai mun pipo jonku suussa.. Se tuumas, että ehkei se ole tarkotuskaan onnistua muunlainen. Tajusin, että tämä on sitä aitoa meikäläistä..

Perusasioiden äärellä...

On sitä nauranu lapsetkin mulle.. Monet kerrat.. Mutta mistäpä sitä näitä toisille ihan perusjuttuja voi tällanen mistään mitään tietämätön tietää... Opitaan hiljalleen, kyselemällä ja kokemalla... Ja se jalo taito, että osaa itselleen nauraa, vie muuten pitkälle.. Ei mee otsa ruttuun ihan ehkä hetkeen..

Hupaisia tilanteita on riittäny.. Kun joskus ekoja kertoja menin kahtomaan vastasyntynyttä vasikkaa.. Siinä se retkotti, emänsä nuolemana.. Ensireaktio oli, että "sehän on värivirheellinen"... Hmmm... Enkai minä osannu arvellakkaan, että mustavalkoinen lehmä synnyttää ruskeavalkoisen pentusen! Isäntä siinä hymynvirne naamalla valotti asiaa, että sen vasikan isä on sitä ja tätä.. "Se on siis joku sekarotunen lehmä?!?"... Joskus vois antaa itestään edes himpun välkymmän kuvan, jos ei sujauttelis suustaan ihan spontaanisti kaikkea ihmetyksen aihetta.. No joo, voihan sitä sekarotuiseksikin sanoa. Isäntä puhuu risteytyksistä. Mä sekarotusista ja sekuleista.. Onko tuo nyt niin justiinsa.

Meni sekaluutta holsteinit ja aayyt, minusta olis ollu jotenkin muka luontevampaa, että mustavalkea olis ay ja ruskeavalkoinen holsteini.. Tiiäppä näistä nyt sitte.. Sekulit ei mee sekasi... Jotta pakka menis vielä enempi sekaluutta, oli vielä ne Brown swissit ja Jerseyt.. Jotka jäi kiinni sekarotuisuudestaan ajan kanssa, kellä oli missäkin jokin kaiken paljastava valkoinen läiskä! Minua ei kiinnostanu niin noita sukuja selvitellä, oli vähän liian paljon kaikkea muutakin ihmeteltävää...

Pahempaa oli edessä.. Jumankekkuli nää elukat vuotaa verta pebasta! Kuolemaako tekee vai poikii vai mitä ihmettä.. Nooo... Aikas monella kiiman jälkeen vaan tulee veret.. Ai jaa.. Kyllä mä olisin jo ollu valmis soittaa ainakin eläinlääkärin.. Enkä ole ainoa, joka ummikkona on asiaa kauhistellu, kun ei voi tietää.. Vähän niinku soitin lapsena eläinlääkärille mun hamsterista, joka oli mättäny posket täyteen herkkuja, ja mä olin aivan varma, että nyt se kuolee tai ainakin halkee... Kysymällähän asiat aina selvii...

Sitä on mahdoton edes sanoin kuvailla, miten paljon asioita mahtuu noiden navetan seinien sisälle ja ulkopuolellekin. Mitä kaikkea oppii ja miten kovasti se halu oppia vie etsimään tietoa, kysymään, ku joku kyselyikäinen laps.. Tyhmiä kysymyksiä ei kyllä ole. Ja tosi paljon kyseenalaistaminen ja kysyminen on avannu uusia tuulia ja ajatuksia kaikkeen. Mahtavia on ne hetket gurujen kanssa, eläinlääkäreiden, semmareitten, karjantarkkailijan kanssa, kun ne kertoo niin valtavasti kaikenlaista, mistä mä vetelen huikeita mietintämyssyjä päähäni..

Joten, jos jokin asia mieltä askarruttaa siellä lukijakunnassa, niin antakaa tulla vaan.. Jos ja kun en välttämättä osaa kaikkeen vastata, ainakin pyrin selvittämään..

Ja Vimpula... Mä en osaa vastata siihen, voiks Mara jäädä... Ehkä tuo vetoomus työpöydällä saa isännän sydämen heltymään.. <3

Opettaja

Voisin kertoa yhtä ja toista ihan jokaisesta eläimestä tuolla navetassa, ihan jokainen ansaitsisi kyllä tulla kuvailluksi.. Mutta tokkopa jaksaisi kukaan lukea aivan kaikista näitä höpöjuttuja, joten kerron teille nyt yhdestä mieleenpainuneimmasta lehmästä, joka opetti minulle erityisen paljon...

Humppatirallaa... Alkuaikoinani navetalla pyöriessä törmäsin tähän erityiseen eläimeen sen ollessa poikimakarsinassa poikimista odottelemassa.. Ei ollut mukavimmasta päästä kohtaamisia, kun pelko oli se, joka meikäläistä hallitsi vielä hyvin vahvasti.. Humppa se pullisteli ja pelotteli, enkä oikein uskaltautunut sen karsinaakaan siivoamaan.. Eläimet aistii paljon, ja pelko tätä yksilöä kohtaan oli varmasti havaittavissa jo kaukaa... Lahjoin sitä syömähommille, että saan karsinan siivottua.. Poikiminen koitti ja tuumailin, että en halua toista Humunlaista, joten annettaisi vasikalle sellainen nimi, joka toivottavasti kuvaa sen tulevaa luonnetta.. Lehmävasikasta tuli Lapanen.... Aikansa vietti Humppa pentusensa kanssa siitä oikein hyvin huolehtien ja siirtyi lehmien joukkoon lypsyhommille.

Arvelin sen asettuvan, kunhan pääsee isompaan tilaan, jospa se koki olonsa ahdistuneeksi poikimakarsinassa.. Toisin oli.. Iltatarkilla luuhatessa isäntäkin ihmetteli, minne se nainen oikein hävis lehmien sekkaan, kun jouduin Humun kanssa nokatusten.. Sen katse ja olemus huokui sellasta itsevarmuutta, että teki vaan mieli painella jonnekkin turvallisemmille huudeille.. Ruokintakioskin vierelle turvaan.. Ei auttanu komentaminen äänellä, se vaan tuijotti ja varmasti nautti tilanteesta. Ystäväni Dalmis pelasti tilanteen tunkemalla meidän väliin ja sen vierellä kävellen pääsin pakenemaan pois. Ei ollu mukavaa ei, se oli todella pelottavaa.. Ja vielä pitkään pahin pelko oli kohdata Humu siellä käytävällä...Oli meillä muutamasti hyvin hämmentäväkin hetki, kun Humu jostain syystä kaipasi rapsutuksia.. Ne hetket oli harvassa ja teki olon erittäin hämmentyneeksi.. Muistin kyllä mainita niistä kummallisista hetkistä muillekkin.. Oli se vaan niin harvinaislaatuista..

Lypsyhommat oli omaa laatuaan... Maitoa olis ollu vaikka miten kovasti, mutta lypsyhommat... Ensinnä sinne lypsylle meno oli sellasta pullistelua, Humppa ei sietänyt komentelua, ei pyytämistä, ei mitään kontaktia. Se halus mennä ja olla miten ite tykkäs. Asemalle tullessa kyselin siltä, milläs tuulella tänään.. Tai jos törmäsin siihen käytävällä, olin niinku sitä ei ois olemassakaan. Ja se toimi. Ei kontaktia, ja kumpikin oltiin tyytyväisiä. Kaivattiin tilaa, etäisyyttä.. Lypsyn aikaan piti kuitenkin silitellä, hupatella... Sanoin sille aika useinkin, että olen melkoisen tyytyväinen, ettei kaltaisiasi tässä navetassa ole ainuttakaan.. Menis muuten koko päivä lypsäessä.. Päästiin lypsyhommissa suunnilleen yhteisymmärrykseen. Se kun halus että lypsy loppuu nyt, niin se kanssa loppu. Sorkkaa tuli niin julmetusti, että lähti lypsimet.. Eikä ollu asiaa niitä laittaa takasin. Jossain kohtaa oivalsin, että justiinsakin se silittely, että tässä ollaan ja tulppaillaan, autto parhaiten. Ensin se heilautti takajalkaa hiljaa, ja jos siinä kohtaa aloit tulpata tyhjimpiä, kaikki meni ok. Vaan jos et tulpannu.... Sillo läks lypsimet, eikä niitä tarvinnu takasi haaveilla laittaa..

Joskus ajattelin, että en tykkää koko eläimestä, koska se oli niin hankala, ja niin pirun pelottava. Eläinlääkäritkin mainitsi sen käytöksestä monet kerrat.. Maininta tuli myös tarkastusraporttiin... Se oli olemukseltaan hyvin uhkaava ja aggressiivinen... 

Muistan varmaan aina sen päivän, kun tilalle tuli korvamerkkitarkastus.. Siellä oli lehmät pellolla hengailemassa ja sinne sekaan vaan seikkailemaan ja merkkiä kahtomaan.. Ei mitään kättäpidempää matkassa tietenkään.. No kukas muukaan, ku Humppatirallaa sieltä lähti perään kulkemaan... Alko hymy hyytyä... Arvelin, että se pöllyttää meidät kumpaisenkin sinne pellolle niin, ettei toista kertaa tulla häiriköimään hänen ylhäisyytensä laiduntamista..

Hupattelin monesti Humulle, miten kovasti odotan robotin käyttöönottoa. Että siinä arvon rouva nähtäisi mistä puusta on käsivarsi veistetty.. Paljonko siitä jäisi jäljelle. Arvelin, että saattaisi jopa tykätä siitä neljänneskohtaisesta lypsystä. Sitä päivää ei ennätetty nähdä.. Voisi kuvitella, että tuollaisen elävän painajaisen kanssa elettyä, pääsisi jopa syvä huokaus, kun eron hetki koittaa.. Vaan ei se elämä niin kulje. Humu oli Persoona. Mieleenpainuva, ja tärkeä. Muistan, miten suututti, että se sisukas ja periksiantamaton eläin antaa periksi. Missä oli se taistelutahto, uhmakkuus, kun voimia koeteltiin. Paha tulehdus vei voiton. Ja eläinlääkärin useista hoidoista huolimatta jouduin soittamaan yönkähmässä eläinlääkärin päästämään Humun pois täältä. Siinä pitelin voimansa kadottanutta lähellä, lähempänä kuin koskaan, ja tiesin, että on parempi päästää irti.. Itku tuli. Eikä se kaukana ole tätä kirjottaessakaan, niin vahvana on muisto tuosta erilaisesta eläimestä, joka ei massaan hävinnyt. Vei jonkin aikaa tajuta navetalla kulkiessa, että Humu on poissa, turhaan etsi sitä katseella, jotta välttäisi suorat kohtaamiset sen kanssa.

Humunlaisia ei turvallisuussyistä pitäisi olla yhdessäkään navetassa. Työturvallisuus on ykkösasioita suurten eläinten kanssa puuhaillessa. Silti, ottaisin sen kyllä takaisin... Se opetti todella paljon lehmän viisaudesta, omasta tahdosta, lahjomattomuudesta. Kaikki sorkkaeläimet ei vaan ole kainalokavereita, osa kaipaa tilaa, etäisyyttä, ja sitä on syytä kunnioittaa... Jokainen on ihan oma yksilönsä, persoonansa.. Ja niitä meidän navetassa riittää, ei Humunlaisia, mutta omanlaisiaan..

Pohjustusta...

Avoimmuttahan sitä on ihmiset vailla maatilojen arjesta ja elämästä.. Siitä innoittuneena siis... Tämän blogin sisältö on täynnä tapahtumia ja ajatuksia maitotilan arjesta, ihmisistä, eläimistä...

Kirjoittajan ura lehmälandiassa on aika alkutaipaleella.. Lähtökohdista "pelkään lehmiä kuollakseni" ollaan tilanteessa, jossa palvon lehmiä päivästä toiseen. Tästä elämästä lehmien keskellä kiitos "Täbleissonille". Sen kanssa aloittelin tätä elämää, se oli vallan pieni pentunen silloin.. Imeskeli sormia ja vaatteita.. <3 Harmiton pikku otus... Sitä se on vieläkin, jo paljon isompanakin...

Pihattoelämää elää lehmät meillä ja lypsäjänä Lely astronaut A4. Toiminut syksystä 2014... Tuota ennen oli lypsyasema, jota kaipaan ainoastaan silloin, kun Lely hälyyttelee jonninjoutavia. Automaattilypsy tuo kaivattua aikaa tarkkailla eläimiä, luoda niiden kanssa suhteet hyvälle tolalle jo pienestä pitäen.

Eläimiä on kaikkiaan kutakuinkin 110 tai jotain sinnepäin.. Lypsävät ja nuoriso yhteenlaskettuna. Vaikken ihan tarkkaa lukua osaakkaan ammusta katsomatta kertoa, ei se tarkoita, ettenkö tuntisi tuota lehmäjengiä hyvinkin tarkasti ja yksilöllisesti. ;)

Siirryttyäni tähän ihan kokopäiväiseksi puuhanaiseksi, aloin oivaltaa millainen on omanlaiseni navetta ja millaista elämää haluan siellä olevien eläinten viettävän. Vielä on paljon itsensä etsimistä ja omien arvojen ja ajatusten hakemista, mutta väittäisin, että hyvällä mallilla mennään ja tämä on hyvinkin juuri meidänlainen juttu, meidän näköistä tuotantoeläinten pitoa suurella sydämellä...

Sanotaan... Että paras lehmä on huomaamaton ja hyvä lypsämään.. Kirjoittajan ihannelehmä on kainaloon tunkeva vähemmän huomaamaton, hyvin tuottava (no jaa...)  ja terve eläin... Olkoonsa sitten vaikka vähän vähemmän kauniskin...Kunhan pysyisi ilona arjessa pitkään..

Onnellisen lehmän näkee hännän asennosta... Kun ovet aukaisee ja katsoo ulos laukkovien ystävien peppuja.. ;)