Karkulaisia..

Pihatietä kotiinpäin kurvaillessa silmissä vilahti jotain sinne maisemaan kuulumatonta.. Hiehonhutaleet!

Ei ollu hevonen, vaan oli hieho.. Kolme siellä hevosaidan perillä.. Tai oli siellä hevonenkin, ihmettelemässä mitä tyyppejä tänne aidalle oikein ilmesty notkumaan...

Soitto isännälle, ehdin painella puhelimeen eloa, ku isäntä jo soittiki mulle.. Yhteen ääneen tuumattiin, että hiehot on karannu..

Eikun suunnitelman tekoa.. Ensin kahtomaan, montako niitä kaikkiaan on lähteny reissulle, kun tuolla pellolla oli vaan kolme. Pihaton laitumen periltä löyty kolme lisää.. Vislaillen sain ne laukkomaan pihaton tuntumaan, ja totesin et mun sydänkäpynen Täbleisson ei ollu siellä pellolla, eikä kyllä oo täälläkää..

Pakko oli lähtee houkuttelee kolme karkulaista sieltä pellolta.. Vimpulan kanssa saatiinkin ne suuntaamaan oikeeseen osotteeseen ja isännälle soittelin, että Täbleisson on hävinny.

Hätä jo kerkii iskeä, kun yks on jossain, porukassa ku tahtoovat kulkea.. Navettahommat paino päälle, joten suuntasin sinne. Isäntä etsimään Täbleissonia. Tuntomerkit ja korvanumero, ettei sotke toisiin sitä.. Täytyy sanoa, että jo kerkis kamalia kohtaloita iskeä mieleen.. Mun Täbleisson pieni.. Tai no, ei nyt enää niin pieni, mutta silti.

On se vaan melkone jälittelijä tuo mies. Sieltä se bongas Täbleissonin jälen, ja lähti seurailee.. Sontakasa osotti, että oikeeta elukkata etitään. Seurailemalla jälkee, se vissii sen verran lähelle pääsi, että Täbleisson sitä säikähti ja oli rymistelly aidan läpi takas aitaan. Näkemään ei ennättäny, mutta ryskeen kyllä kuuli...

Ajeli navetalle ja näytti kuvaa, jotta täsmääkö tuntomerkit... Mun sydän oli pakahtua onnesta.. Loppu hyvin, kaikki hyvin..

Loppuillan voinkin seurailla rauhallisin mielin navetan tapahtumia, kuka siellä poikii ensimmäisenä nyt ku on hoiettu vaaditut toimet alta pois. Karsinoiden pesu.. Se tietää oikeestaa aina sitä, että kohta sorkat vilahtaa...

Kulkunen, Krey ja Kartsi

P.S. Meillä on nyt oma facebook-sivukin.. Tervetuloa sinne seurailemaan tilan kuulumisia..

Keväthommia...

Tässä kuvakollaasia tämän kevään töiltä..

Punkero

https://www.youtube.com/watch?v=-hfHejzWWs0&feature=youtu.be

Eläimet tykkää pitää karvansa kiiltävänä...

Tuntuu niin pahalta...

Kesän tuntua alkaa olla näillä huudeilla... Ja sehän tarkottaa, että on kohtalaisen lämpönen jo tuolla työn äärellä. Vaatekerrokset senku vähenee ja ihan lyhythihasellakin tarkenee paremmin ku hyvin..



Mitäkö se tarkottaa...

On niiiiin kuuma! Paskakolan kanssa puuhaillessa hiki tulee jo, ku kahtelee makkuualueita.. Ja kohta tuntee ihollaan jotain, mikä tuntuu niin himputin pahalta! Kieli... Se on ku märällä hiomapaperilla joku pyyhkis käsivartta, niskaa.. Kiellän, melkeen kiroankin, ku sattuu. Jos yks nyt sitte jättääkin nuoleskelut sikseen, on aivan satavarmasti jokunen muu, joka jatkaa..

Tänää oli sellanen parturipäivä.. Niitä päiviä on aina sillon ja tällön.. Nuo daamit on pyrkimys pitää puhtoisina, nättinä.. Tottakai. Se on ihme homma, että ku sen koneen ja saksien kanssa lähtee hiipparoimaan, niin perään lähtee joku, joka on bongannu sen suankin kainalosta, jota kovasti koitan piilotella.. Voin kertoa, ettei oo helpoimmasta päästä. Tänää se oli Indico ens alkuun, ku luuhas perässä ku mikäkin stalkkeri. Pariin otteeseen nappas tukasta kii, ku en häntä huomioinu.. Piti ajella karvoja ja leikellä häntä ja hinkata sualla, eikä mikään sukiminen maailmassa ois riittäny sille.. Kurotuin justiisa siinä Inton häntää sipistelemään, ku tunsin kielen painautuvan mun kainaloon. Meinas olla sakset jossai ihan muualla missä piti.. Ai hyvän tähen, miten pahalta voi lehmän kieli tuntua paljaassa kainalossa! Miksei kaikki voi olla kielinensä sellasia ku Lila, se toki tykkää nuoleskella, mutta on sillä sentää kohtuus siinä, eikä oo koko kieli kietoutumassa käsivarteen..

No häntiä tuli sipisteltyä ja dassekarvoja ajeltua.. Bongasin mun projektin sitte navetan periltä, ja arvelin, että jatkakaamme siitä.. Se on sellanen hiehonhutkula, joka on jotenkin onnistunu sotkee pitemmänpuoleisiin karvoihin sontaa.. Osasyynä lienee, että se jokin aika sitte intoutu makoilemaan paskakäytävällä parren sijaan.. Loppuhan se lysti onneks vähitellen.. Ja on kelvannu parressa nyt pötkötellä. Se on luonteeltaan ollu vähän säpäkänpuoleinen, mut ollaan nyt päästy sellaseen pisteeseen, et hiffasee jutun juonen. Mä haluan vaan ne kakkelit pois sen karvoista ja nii vissii sekin. Ajelu on ihan jees sen ittesäkki mielestä. Mä en siis virittele eläimiä kiinni parturoidessa, vaan pyrin saada hommat hoieltua vähä niiku siellä kulkiessa. On aivan muutama, jotka sitte parturoin, ku ovat kiinni. Alkuun tuo hutkulakin häippäs, ku koneen surautti käyntiin, mut nyt se on vissii arvellu, et se tuntuu oikeestaa ihan muksalta, ku suka heiluu ja ajeluvärkki. ihan loppuun asti ei homma tälläkää erää hoitunu, mut etiä päin kuitenkin. Jos oli Indico jo luovuttanu ja menny maaten lannistuneena, ni aina löytyy joku muuuuu... Feikkifrendi alko nimittäin siinä tunkee iholle ja nakella mun pahvilaatikkoo, jonne keräilin karvoja.. Piti sitte keskittyy siihen. Sukia niin huolella, jalkoja myöten ja ajella dassekarvat kunnolla siltäkin.. Jännä miten ne kovasti tykkää ja ihan hakeutuu äärelle, ku tietää mitä mä teen..

Kukapa nyt ei haluais olla puhtoinen ja kaunis <3

Mielensäpahoittaja

Sen täytyy olla nainen.. Värinsäkin puolesta niin vois äkkisestään päätellä.. Punakone, leidi lypsäjä.. Sen sielunelämä vahvistaa arvelua entisestään, aina sitä ei vaan voi ymmärtää.. Pitää osata klikkailla oikeista napeista, vääntää oikeita vipstaakkeleja ja napsia sulakkeita, antaa vähän niinku spessuhuomioo, sillä sen saa leppymään.. Ennemmin tai myöhemmin, ja liian usein myöhemmin...

Sen ahkerampaa lypsäjää saa hakea, ja se vaatii arvostusta aika-ajoin.. Että osotetaan, että juu juu, sä oot tärkee.. Tooooosi tärkee... Oikeesti...

Viikonloppuna sen päivän pilas pariin otteeseen ilmaantunu sähkökatkos... Mielensä se pahoitti.. Keskivertoa pahemmin.. Sitä on aina jännän äärellä navetalle hipsiessä sähkökatkoksen sattuessa, että kuinkas pahasti arvon lypsäjä on tälläkertaa suutahtanu..

Ensin tehää sellasta perusresentointia.. Toivotaan, että se sillä leppyy... Toisinaan se on riittävää, useimmiten ei. Se haluaa sellaisen perusteellisen hyvittelyn, kun sen työntekoa on häiritty niin ikävällä tavalla.. Aina se ei riitä sekään, vaan vaativaksi heittäydyttyä, vaatii vielä senkin jälkeen pariin otteeseen sellasta pienimuotoista tilanteen nollausta...

Päiväsaikaan sen kanssa jaksaa paremmin, mutta yönkähmässä joskus tuntuu, että lepyttelyä tarviin miekin sen kaiken jälkeen, ku yrittää puolivaloilla saada lypsäjä takaisin ahkeroimaan.. Siinä ei ajatus vaan juokse samalla tavalla, ku päiväsaikaan.. Yöaikaan kaikki onkin yleensä monimutkaisempaa, se vissii haluu, että puoliunessa ei rensseleitä resetoida.. Ja kyllä, lopulta ihan varmasti olenkin hereillä! Toisinaan päivystävä huoltoheppukin..

Se on oikein sulosointuja, kun kuulee kaiken jälkeen sen äänen.. Äänen, jotä lypsäjä pitää lypsäessään.. Rauha on palannut...

#arvostansuarobsu

P.S. Jos maaliman tilanne ois toisenlainen, sitä ei tarvihteis tuota kiukuttelua niin kestää, ostaisi vaan automaattiagren.. Siitä nuo punakoneet kuulemma tykkää...

Hetki..

Usein mä pysähdyn vaan katselemaan noita eläimiä. Ihanhan se on tärkeimpiä asioitakin kyllä, mitä voi tehdä, tarkkailla ja seurailla eläimiä, mut tarkotan nyt ihan muunlaista pysähdystä.

Sellasta, kun vaikka menen hieholandiaan laskemaan vesiä ja tsekkaamaan, että kaikilla on kaikki hyvin.. Se tunne, kun ne seitsemän hutkulaa huomaa mut. Melkeen kyynel vierähtää silmästä, ku ne laukkaa aivan älytöntä vauhtia mun luokse. Se näky on jotain tosi liikuttavaa.. Siinä me sitte päivitellään, mä puhua pölötän kaikenlaista ja hutkulat sujuvasti esittää kuuntelevansa. Silittelen jonkun (yleensä Kartsin tai Täbleissonin tai Kirnun) poskea, ja jumahdan siihen hetkeen.. Koko ympärillä oleva touhotus ja kiire ja maailma unohtuu hetkeks ihan kokonaan.. Olla siinä vaan ja silittää sitä sulosen pehmeetä poskea.. Kunnes joku repäsee mut takas tähän maailmaan, yleensä se, jonka poskea en silitä... Joka repäsee paidasta, että entäs muuten MINÄ! Ja palaan takas tähän todellisuuteen...

Oon kyllä tosi tietoinen, ettei vasikoitten kanssa pitäs töitä tehdessä seurustella...... Mutta.. Mä turin siivoilla niiden karsinoita ihan ajan kanssa ja antaumuksella.. Johtuen siitä, että vietän hienoimpia hetkiä siellä niiden lellipentujen luona. Pentuslandia on sellanen paikka, missä ei kyllä arkiset huolet paina.. Vasikoitten yltiöluottavainen pölhöys on vaan jotain niin suurenmoisen suloista. Se hetki, kun toppaa joidenkin kanssa siihen jutustelemaan elämän suurista asioista, tuo sydämmeen sellasen lämmön tunteen. Hetki, jolloin on aivan muissa maailmoissa, siinä pentusten maailmassa pehmeiden poskien piirittämänä... Siihen saakka, kunnes joku pölhäke karauttaa mut takas todellisuuteen, ku ei nyt saanukkaan sitä huomioo mitä kaipasi ja antaa mun tosiaan tuntee sen...

Lehmien puolella... Se on sellanen itsekkyys meikäläisessä, että mä kaipaan sitä omaa hetkeä siellä, joka päivä. Eläimistä huokuu sellanen viisaus ja rauha, että siinä vaan on ihana pysähtyä. Lehmän silmät on käsittämättömän kauniit ja koko olemus huokuu arvokkuutta (no okei, ei sillo ku ne vetää hepulilaukkaa pitkin peltoa), sellasta hyvää energiaa. Siinä on niin hyvä olla. Sillo en silmäile niinkään niitä kiimoja ja limoja ja ja ja, vaan otan hetken itelleni ja lehmälle. Me ansaitaan se.. Lehmän poski tuntuu käsittämättömän suloiselta.. Sitä silittelis ja silittelis varmaan karvattomaksi asti.. Eläinten silittely on vaan sellasta melkeen terapiaa..

Pikkutytöstä lähtein eläimet on ollu mulle erityisessä asemassa, ja niillä on ollu hirmunen merkitys. Eläinten läheisyys ja niiden seurailu vaan tekee hyvää mielelle ja sydämelle.. Se pakottaa mielestä pois ne kaikki askarruttavat jutut arjessa..  Jokaisella ihmisellä pitäis olla sellanen paikka, jossa tuntee sellanen kokonaisvaltainen mielenrauha ja hyvä, huoleton olotila.. Lehmän vierellä se ei ole pöllömpää kokea..

Tarkkailua.. Monenlaisin silmin..

Sitä mä olen tässä aikas useinki miettiny, viimeksi tänä aamusella, kun Multimania saattelin kohti välitysautoa, että missähän lie vika, että semmosia räikeitäkin eläinsuojelutapauksia vielä nykypäivänä tulee ilmi.

Meinaan vaan, että kun tässä ynnäilen esim viimesimmän vajaan kuukauden saldoa kaikenlaisista navetalla vierailleista ihmisistä.. Että onko se asioihin puuttumattomuutta vai mitä se sitten on, jos tiloilla vierailee vaikka puoletkin siitä määrästä ihmisiä, jotka täällä nyt hiljattain on piipahtanu.

On käyny eläinlääkäriä useampaan otteeseen, jalostussuunnittelijaa, karjantarkkailijaa, sorkanhoitaja, välityskuskia.. Joskus käypi myös teuraskuski ja olen enemmän ku ilonen, ettei sitä kuskia oo viimeaikoina näkyny. Ennen ravasi seminologikin lähes päivittäin. Nykysin noin kerran parissa kuussa.

Hirvee määrä ihmisiä. Ja nämä kaikki vois sannoo, että parin kuukauden sisällä. Jos siis jossain olis kovasti sanomista, vois kuvitella, että joku avais suunsa jossain.

Ja kun kahtoo noita välityskuskeja, miten tarkasti ainakin kyseisen firman edustajat syynää vasikat läpi ennen kyytiin ottoa, niin ei sinne kyytiin huonoa huolittais. Painoa oltava tietyn verran vähintään, napa kunnossa, jalat kunnossa, eikä mikään nälkiintyneen näkönen noin muutenkaan. Tuo syynääminen on minusta ihan loistava juttu, ja yksi tapa valvoa eläinten kuntoa.

Teuraat... Niistäkin tulee tietynlaisia raportteja. Ihan varmana joku kiinnostuis tilan asioista, jos eläimet olis huonokuntosia teuraita.

Karjantarkkailija.. Sen kanssa kierrellään ja kaarrellaan pitkin navettaa säännöllisesti. Etsitään muunmuassa niitä taloudellisia näkökulmia.. Eläinten kasvuja, kehitystä, tilaa, oloja ja ihan kaikkea. Ihan varmana puuttuis, jos jotain aihetta ois.

Eläinlääkäri.. Laput silmillä sekää ei täällä kuleksi, enkä usko että missään muuallakaan. Sen lisäksi, että hoidetaan niitä asioita, joita varten hänet on tänne tilattu, käydään läpi kyllä yhtä ja toista muutakin asiaa.. Ja näkee siinä samalla ainakin valtaosan eläimistä.

Jalostussuunnittelija.. Vaikee uskoa, että hänkään vain navetan oven sulkiessa unohtaisi kaiken, jos jotain olis pielessä.

Sitten on näitä kaikenlaisia muita tarkkailuvälineitä, jotka kyllä kertoo karjan kunnosta. Solutilanteet, maitotuotokset, tulehdukset, hoidot, lopetetut, kuolleet eläimet, kaikki. Karjantarkkailija ja eläinlääkäri pääsee käsiksi aina johonkin. Ja siinäkin on sitä tarttumapintaa, millä puuttua, jos huonolta näyttää.

Kaikki toki ei kuulu tuotosseurantaan, eikä kaikkialla varmaan ravaa erilaisia ammattityyppejä jatkuvasti, mutta näin meidän vinkkelistä, noita käy täällä niin usein, että tuntuu uskomattomalta, että nykysuomessa voi olla eläimillä huonot oltavat.

Vastuu eläinten hyvinvoinnista on ensisijaisesti tilallisella. Ja vain hänellä. Mutta ilmoitusvelvollisuus on kyllä ihan jokaisella, joka näkee eläinten huonon tilanteen.

Mistä on viime päivät tehty...

Viimepäivät on mennä hujahtanu niin nopeasti, etten oo ennättäny tajutakkaan, ku on jo aika painaa pää tyynyyn... Paljon on hommat edenny, paljon vielä tekemättä.. Maatilalla mikään ei tapahdu hetkessä, tai siltä se tuntuu välillä. Aitaprojektit kestää ja kestää, kun sitä pittää yrittää joka välissä käydä tekemässä. Vartti sillon, toinen tuollon.. Saatiin tänään kuitenkin yks tärkee juttu valmiiksi. Ummessa olevia eläimiä ulos. Aitausta olenkin tuusaillu jo hyvän aikaa, ja vielä piti vähän kuitenkin sipistellä yks märkä lohko laidunalasta pois.

Oon toki touhunnu muutakin.. Se jalostussuunnitelma.. Tuntuu vihdoin, että ees himpun tietää mitä haluaa ja tietää aika tarkalleenkin jokaisen eläimen vahvuudet ja heikkoudet. Sitte käväs seuraavana päivänä karjantarkkailija.. Siinä vierähti tovi jos toinenkin, ku varmisteltiin tukihakuun karsinoiden pinta-alat ja muut..

Valvontakameraakin tuli viriteltyä.. Huoh.. Josko nuo pian alkais riittää.. Aikamoinen tekniikan ihmelapsi täytyy kyllä olla, että nuo härpättimet saa toimimaan, mutta tunnen itteni aika monitoimityypiksi, ku loppuviimein se kamera alko tuvassaki näkyä!

Monitoimityyppi täytyy ollakki, ei tässä muuten oikee arki rullais. Millo on mitäkin..Ja näkkyy oppii väkisin aina jotain uutta. Tuo robotti on sellasta meikäläisen erikoisalaa.. Siis ei todellakaan ole, mutta olevinaan on. Jos ja ku se jotain juntturoi, ni kyllä marde hoitaa.. Ainakin sitte huoltomiehen paikalle...

Muistan aikas elävästi, ku siististä työstä taksinkuljettajana olin vaihtanu näihin hommiin... Ja isäntä oli reissussa.. Ja paskakonneen vaijeri hajos.. Siinä sitä mittailtiin meikäläisen naisellisuuden rajaa.. Autohommissa riitti, ku vaan heittäyty naiseks, ni aina oli auttajia.. Eikä kädet koskaan ainakaa likaset.. Vaan tälläkertaa.. Sisukkaasti toimeen vaan, ei muu auttanu.. Enkä ollu ku joskus nähny miten se suunnillee tapahtuu. Se on nimittäin aika hiton noppeesti tilanne ihan katastrofi, jos ei sonta liiku. Eläimet joutuu tilsiä sonnassa, likaantuu, sairastuu.. Niin se vaan menee. Puhtaus on yks niistä monesta tärkeimmästä asiasta tässä jutussa.. Tai no puhtaus ja puhtaus, monen mielestä ja minunki mielestä paskan seassa eletään, mutta sillä on iso merkitys missä sitä paskaa on. seinillä se ei oo nii justiisa, mutta lehmissä sitä ei sais olla, parret puhtaat ja kuivat.. Sitä rataa.. No vaijeri tuli vaihettua.. Enkä ees tarvinnu ketää huoltomiestä siihen hätään. Rohkeesti vaan toimeen, käet kyynärpäitä vai oliko ne olkapäitä myöten paskassa.. Saatto olla naamakin, oli ainakin tänään.. Ei siitäkää aina ennätä ruveta vinkumaan, vaikka ONHAN se oikeesti ihan että "Hyi s....na!".

Ei voi sanoa, ettäkö päivääkää en vaihtais pois.. Hirveen mielelläni jättäsin sellaset surun ja huolen siivittämät päivät väliin, mutta ne on vaan osa tätä elämää.. Tänään hieholandiassa kävästessä oli aivan lumoavaa huomata, kuinka koko lauma veteli julmettua laukkaa pellon periltä, ku hiffasivat, että mie tulin.. Ja miten kovasti oli vissii ikävä jo ollu.. Mässytettii vaatteet niin lähmäseksi ja melkee kengätki lähti jalasta.. On ne ihan hassuja pikku kakkiaisia.. Noiden lumoavien hetkien voimalla sinnitellään vastoinkäymistenkin läpi, ku kaikki ei kulje ihan niinku tänään..

Anarkisti alkaa menettää asennettaan...

Se on erikoinen persoona tuo Anarkistihutkula.. Alkuun se vihas koko maailmaa varmaan, ja ainakin tota lypsäjää.. Oli hupaisa, ku se tiesi joka päivä, että tietyssä vaiheessa vien sen robsulle enivei sillo alkuaikaan.. Se hiipparoi karkuun... Ja kun en just sillä hetkellä ollukkaa viemässä sitä lypsylle, se lähti seuraamaan mua. Jäi sellasen sopivan matkan päähän tuilailemaan, et oonko mä niiku unohtanu sen kokonaan.. Se seuras, se tuijotteli, seuras ja tuijotteli... Ja ku oli sinne lypsylle lähdön aika, se halus tinttaroida niin totaalisesti, ettei varmasti suostu moiseen laatikkoon lähtee.. Tai ainakaa muuta ku syömään.. Yllättävän kauan sen kesyttely kesti, että oppi jotenkinpäin olemaan robotissa. Vieläkin se koipi joskus huiskaa, mutta enää ei niin paljoa oo letkua hajalla sen jäliltä.. Se on ollu ihan hämillään selkeesti viimeaikoina, ku ei saa osakseen mitään huomioo.. Se osaa ihan ite käydä lypsyllä, ni miksipä sitä vaivaisin. Mä en halua siltä mitään, ja se nähtävästi haluaa, että mä haluan siltä jotain.. Sen ilme on niin velmu. Se seurailee mua. Sen katseen tuntee, ku kulkee tuolla.

Olin siinä Jättiä käyttää lypsyllä, tai siis jäin siihen hengailee, ku olin avittanu sen lypsylle. Käytännössä kääntäny yhen ylimääräsen vetimen sivuun, että lypsy sujuu. Anarkisti tuli siihe notkumaan, että vois lypsylle tulla.. Se alko nuoleskella mun housuja.. Se on viimeaikoina jonku kerran tullu sellaselle etäisyydelle, että lipoo kielellään lahkeita.. Oon siitä muuten monesti tehny omat tiineysdiagnoosit.. Tosi moni lehmä tiineenä alkuaikaan alkaa olla sellasia ihme lutkuttajia. Illidalli imeskeli mun kenkiä, siitä tuliki sillo työnimeltä kumpparinlutkuttaja.. Se oli sitä ihan riesaks asti.. Eikä uskonu millään, ettei sellane paskasten kenkien lutkuttaminen oo ihan terveellistä touhua. Anarkisti on kans tiineenä, tuosta sen nuoleskeluvimmasta olis päätelly jo varmaan mielessään, jos ei ois vielä tarkastettu. Niin.. Siis siinä olla napotettiin robotin luona ja se tuli siihen nuohoomaan.. Se ei oo millonkaan ollu mikää rapsuteltava tyyppi, vaan haluaa olla omissa oloissaan. Nyt se kaipas jotain.. Se nuoleskeli mun käsiäkin. Ei kuitenkaan lämmenny rapsuteltavaksi vaan puisteli päätään.. Mutta itse halus alkaa hangata päätä mun käteen. Ja kohta jo oltiinkin ihan höpönä, ku tajus miten mukavaa se oikeestaa onkin. Ja miten mukavalta se oikeestaan tuntuu, ku vouhake rapsuttaa reippaasti kaulan alta ja poskista.. En voinu ku hymyillä sille pikku pahikselle, joka koki jonkinlaisen oivalluksen elämässään...

Nuo hetket on oikeesti hirveen liikuttavia, kun löytää hiljalleen yhteyden sellaseen omapäiseen ja etäiseen eläimeen. Tulee sellanen voittajafiilis, luottamus alkaa hiipiä meidän välille. Kaikkien kanssa sitä yhteyttä ei synny koskaan. Mutta kai me naiset osataan tää homma, feikata sellasta "ei kiinnosta"-tyyppiä väsyttääkseen vastapelurin..

Anarkistin asenne maailmaa kohtaan alkaa hiljalleen muuttua, ehkei lypsylehmän elo sitte olekkaan pöllömpää...

Rohkeita päätöksiä, loistavia uutisia..

Pidän sitä erittäin rohkeena päätöksenä antaa lehmien päättää makoileeko yönsä sisällä vai ulkona.. Vouhake on vouhake.. Onhan ne päiväsaikaan ulkoillu miten lystää, mutta yöt on oltu visusti navetassa, kun en osaa olla ressaamatta onko kaikilla varmasti kaikki hyvin. Eka yrittämä meni päin honkia, ei tullu iltasella uni, ku mietti lehmiä... Väsyneenä ei jaksa samalla tavalla touhuta, joten laiton ovet yöksi kiinni riittävän unensaannin turvaamiseksi. Toissailtana päätin yrittää uudelleen, ja ilmeisesti oli tullu touhotettua riittävästi, uni tuli entiseen malliin erittäin nopeasti. Ei ne taida ulkona kovin viihtyä öisin, mutta saavatpa valita. Aamusella ne tuntuu hiipparoivan ulkoilemaan, ku navetalle kuleksin. Iltanavetan aikaan ulkona ei ollu ketään.

Talviulkoilukuva

Robottinavetta ja vapaa ulkoilu... Miten tämä yhtälö toimii... Tähän asti ihan hyvin. Ei meillä mitään laidunnusportteja ole, tai on, nakottaa pihamaalla ja odottaa kyytiä takas sinne mistä tuli. Kierto tuntuu pelaavan oikein hyvin, vaikka mietin toki miten ne lypsylle malttaa ulkoa tulla.. Iteasiassa tuntuu kiertävän jopa paremmin. Kaikki muistaa käydä tarpeeks usein lypsyllä niin, ettei tietokonneella näy viivelistalla ketään. Jännän äärellä on toki oltu, kun ruokintaakin pikkasen muuteltiin tossa ja se riski siinä oli, että kierto stoppaa. Kierto on siis se, että ne lehmät siellä pistäytyy lypsyllä aika-ajoin, riittävän tiheesti, eikä robsu toimettomana kovin ois.

Eilen sain ihan mahtavia uutisia!! Iltasella avasin Faban verkkopalvelut ja kävin kahtomassa indeksiä.. Olen odottanu tuloksia jo jonkin aikaa malttamattomana. Sinne oli tupsahtanu genomitulokset noista muutamasta pentusesta. Tämän tilan historian ekat genomitestatut ipanaiset.. Sieltä onkin tulossa ihan mahtavia yksilöitä genomien perusteella. Faban verkkosivuilta voi käydä lueskelemassa genomitestauksesta ja sen hyödyistä. Tulokset tuo tukea siihen, että oikeaan suuntaan mennään jalostusvalinnoissa. Mustikki oli ihan ylitse muiden, mikä ilahduttaa, koska olen itse valinnut isän sille. (Ainoa sonni, jonka annoksia menin oman mielen mukaan hommaamaan alkujaan Humulle) Toinen mikä ilahdutti, oli se, että meidän sonnipojan velipuoli on isänä toiselle testatuista pentusista, ja senkin genomit oli aivan huikean hyvät. Antaa siis uskoa siihe, että Kassupoika ei kehnommaksi paljoa kai jää ja Kassun jälkeläiset on luultavastikkin aikas mahtavaa matskua tähän sirkukseen .. Genomitestattu se on sekin, mutta sonnien indeksejä ei meille anneta, joten on aika arvotus millaista jälkeä se jättää.

Jalostus on tärkeä juttu näiden lehmien kanssa. Itse tykkään, että valitaan mahdollisimman yksilöllisesti jokaiselle hyvä sonni, jotku tykkää käyttää muutamia sonneja koko karjalle, ne on sellasia henk koht valintoja, mitä kukin tekee. Itse en näihin asioihin ole perehtynyt, vaan meillä käy Faban ammattilainen tekemässä suunnitelman. Tutkaillaan eläimiä ja hupattelen kaikista kaikenlaista, suunnittelija kirjaa ylös olennaisia juttuja ja poimii itse tärkeitä asioita siellä lehmien seassa kuleksiessa. Siitä se suunnitelma lähtee muodostumaan. Huomenna meillä itseasiassa on suunnitelman päivityspäivä. Ne on kaikenkaikkiaan ihan huikeita päiviä! Tykkään hupattaa noista mussukoista ja samalla tulee itsekin valottuneemmaksi siitä, millaisia yksilöitä nuo ammattilaisen silmin on. Minustahan ne on hirveen hienoja ja ihania kaikki.. Mutta on osattava olla myös rehellinen, jokaisesta löytyy jotain, minkä toivoisi olevan paremmin sen jälkeläisessä. Ja tähän koko homma sitten pohjautuu, tehdään aina vaan parempia pentusia, tulevia lypsäjiä, jotka toivottavasti kestää elämässämme mahdollisimman pitkään terveenä ja hyvinvoivana.

Sääntöneuvotteluja...

En todellakaan nauti eläinten tai ihmistenkään komentelusta, koiratkin tottelee millo huvittaa, jos sillonkaan.. Silti tää elo on melko mutkatonta, eikä mitää kummempia konflikteja synny.. Tänään aamulla pyysin Mimmua, meidän vanhaa koiraa tulemaan mun luokse.. Tuliko? No EI. Siinä se kahteli seiniä ja oli hyvinkin sen näkönen, että tuuppa kuule ite tänne jos on asiaa... Annoin olla.

Jotain mun metodeista kertonee se, että koiratkin halunnu aina opettaa sellasille ennemminkin kehotuksille.. "Tähän"=luoksetulo, "Käy istumaan"=istu, "Käy maaten"=maahan.. "Nyt loppu"=Ei... Mä en oo kauheen hyvä tässä..

Navetalla tahtoo olla tärkeetä se, että pentuset oppii kunnioittaa ihmistä... Niistä maailman suloisimmista pikku kakkiaisista ku kasvaa kuitenkin aika monisatakiloisia kavereita, ois tosi tärkee, et ne edes jossai määrin kunnioittas meitä ihmisiä. Ja tää tahtoo olla sellanen ongelma. Mulle. Sit mun pitää jossai kohtaa asennoitua, että nyt ihan oikeesti pittää alkaa uskoa. Ei pureskelua, ei puskemista, ei potkimista, ei vaatteista riuhtomista, ei kolan pöllimistä käsistä, ja ku mä pyydän, ni väistettäs, edes vähän... Nyt Marilyn on päättäny kokeilla mistä puusta mut on tehty.. Se on niin pahis. Niin pahis. Se puskee, ja kovaa, tai no ainaki työntää mua tosi kovaa pitkin karsinaa.. Onhan se vielä kuitenkin muka niin kertakaikkisen pieni.. Toistasataakiloinen.. Pitkän matkaa.. Veikkaisin. Tänää mun piti jo oikeesti topakoitua sen kanssa. Eihän siitä tule mittään. Miten mä sitte harjaannutan tätä "ihmisen kunnioittamista". Nooooh... (Lapset kyllä sano, että aatteletko sä koskaan miten hulluna sua piettäs, jos joku kuulis miten sä puhut lehmille) Mut kuitenkin... Puhumalla. Mun hyvä ystävä on ehkä jonkun kerran mulle sanonu, että eläinten kanssa ollaa lyhytsanaisia.. Napakat lyhyet käskyt, eikä tällasta liirumilaarumia.. Mä en vaan voi itelleni mitään. Olen kyllä yrittäny. Se EI kyllä tulee, mutta sit tulee paljon kaikkee muutakin.. Ja sen hupatuksen loppupuolella tajuan, että ei tää nyt sit taas menny ihan niiku piti..

Tällähetkellä tahtojen taistelua käyn Larissan ja Marilynin kanssa.. Ja ehkä vielä Lumenkin.. No ehkä muutaman muunki.. Kyllä me harjotellaan, että ku mä kolalla kosketan vaikka jalkaa, pitäis siirtyä..

Kyllä mä joskus suutunkin, niinku oikeesti. Mut jotenkin mä aattelen, että jos se eläin herppaa, ni ei muute satavarmana tapahu ainakaa sitä mitä mä haluan...

Syntyessään niin viattomia pieniä, Mokka