Tahtojen taistelu, enkä voittanu...

https://www.ett.fi/sites/default/files/user_files/terveydenhuolto/2.Juottovasikan%20ruokinta.pdf


Tuossapa tuota materiaalia vasikoitten juotosta.. Jonka innoittamana ruvettiin tarjoamaan meidän ipanoille hapanjuomaa, vapaasti. Vapaasti ne on saaneet juomaa kyllä syntymästä asti, mutta tuo hapatus on tämän kesän juttu sen jälestä, ku juoma-automaatti sano sopparinsa irti. Kyllähän se niin on, että vasikka, joka syntymästä asti saa juua mammia niin paljon ku napa vetää, kasvaakin mahottoman hyvin. Eikähän siellä emän tissilläkää mitää rajotinta ole, joka kertos, että nyt ipana ihanainen olette juoneet riittävästi. Joten kyllä oppiivat itse juomaan ihan tarpeeksi, muttei liikaa. Hapanjuomalle siirtyminen on PÄÄSÄÄNTÖISESTI sujunu ihan ilman ongelmia. Ja juomaa uppoo. Tuo hapatus on sillee jotenkin epämääräisen ympäripyöreästi selitettynä vasikan masulle hyväksi, enkä jaksa sitä sen kummemmin selitellä. Siksi siihen ryhdyttiinkin. Hakusanoilla löytyy infoo kuukkelista ja hapanjuoton hyödyistä ja silleesti.

Mutta yksi on tullu vastaan, jonka vastarinta hapanjuomaa kohtaan oli niin ylitsepääsemätön, että oli pakko luovuttaa. Kyllä hölvättiin lantrata ja lantrata tavan mammiin, että arvon Obertta hiljalleen suostuis juua hapanjuomaa. Vaan ei. Mieluummin kuihduttaa ittesä, ku imasee mitää hapanjuomaa massuunsa. Aikani taistelin, ja samoin meidän lomittaja, mutta sit oli nostettava kädet pystyyn, että juoppa sitte mitä lystää. Ei sitä voi toista nälkäänkään riuduttaa. Vaan kyllä täytyy sanoa, ettei aikoihin ole ollu tällasta taistelua, enkä edes jaksa enää yrittää. Obertan makuhermot on vaan vissii nii herkät, että ei vaan käy mikää muu ku tankkimaito ja piste.

Joskus oli yks sonnivasikka kyllä, joka oli vähintää samaa sarjaa, ku Obertta makumieltymyksineen. Mutta lopulta se kuitenkin luovutti ja suostu juoda muutakin. Mut siitä on jo aikaa, ainakin vuosi, ehkä.

Mutta siis tuohon juottoon.. Ennenmuinoin on kuulemma oltu vähintään hysteerisiä että vasikat voi juoda liikaa. Vai onko se ollu jotain pihiyttä, että ei oo raaskittu maitoa juotella.. Tiiäppä sitte. Mutta kyllä on ne ajat historiaa, ja yhä enempi vasikat saapi juua mielensä mukaan. Onhan se kyllä ihan oikeesti tärkeetä, että vasikka saa riittävästi paljon mammia. Niin paljon, ettei se nälkäänsä huutele millonkaan. Kuka sellasta viittii ees kuunnella? Vaan ilmeisen tiukassa on se uskomus, että vasikat voi juoda liikaa. Sitä en ymmärrä miten se on mahollista. Jos syntymästä lähtein tarjolla on tissiä ja tississäki olis maitoa ihan tolkuttomasti, ni miten ihmeessä se vasikka ei muka ite tajua lopettaa ajallaan. Sitä en vaa voi sisäistää. Kyllähän sen silminkin näkee, sen eron kasvussa ja elinvoimassa, kun vasikalla on tarpeeksi mammia ja evästä. Jos millon joskus on sellane ipanainen, joka ei ihan niin syystä tai toisesta juo riittävästi, sen huomaa kyllä kasvussa tosi nopeesti. Kiiltäväkarvainen ja kaunis, elinvoimainen ja leikkisä, sellanen pitäs vasikan olla. Ja sellane Oberttaki on, ku saa mieleistää mammia. Onneks on lehmävasikka, koska se varmaa sonnivasikkana sonnitilalle joutuessaa ainaki kuihtuis nälkäänsä varmaan, ku on tollane krantumpi tapaus. Sellasia ei toki viiti eteenpäin laittaakkaan, jotka ei oikeesti suostu juoda mitä tarjotaan, ei oo kyllä sonnitilan porukallekkaa kiva sellane vasikka, jonka kanssa saa sitte olla ihmeissä, ku ei juo mitää mitä eteen tuodaan...

Joten Obertta on sitte vierotukseen asti tankkimaidolla.. Obertta 1- Marde 0

Elämää sirkuseläimen kanssa...

Kasvattaja-Kaisa on hyvin kiteyttäny, että huumorintajua Podhalanskin kanssa tarvitaan.. Ja sitähä muuten tosiaanki tarvitaan. Emmä tiiä muuta, ku että sen töllöilyt pääsääntösesti saa mut tirskumaan kippurassa, vaikka ois tehny mitä. Isäntä ei aina nää asioita yhtä ratkiriemukkaina, ku minä, mutta oivaltaa asioiden positiivisen puolen ennen pitkää. Esimerkiks, ku eräs ilta tuossa mökillä oltiin ja saunottiin ja kaikkee ja Tuhti siinä ootellessa keksi itellee askaretta, söi isännän aurinkolasit, piilotti mun pikkupökkeliinit ja kenkäki löyty sitte pusikosta. Isäntää ei kovasti naurattanu, mutten mahtanu mitää, se on just se, ku isännällä menee tunteisiin Tuhtin touhut ja sen ilme, Tuhtin ilme, se pureskeltu juttu, olipa mikä hyvänsä. Nauroin vielä illallaki ku nukkumaan käytiin, isäntä ei. Vaikka oli kalliit lasit, mutta oli siinä jotain positiivistakin, koska kattokaapas kun isäntä etti lähtiissä sen lempparilaseja, ja ne ne vasta kalliit oliski ollu. Oikeen reissusta ostetut, ulukomaan tuliaisia, joten rahallisen arvon lisäks niillä on myös tunnearvoa. Niitä ei löytyny ja isännän piti ottaa toiset. Aatellappa mikä onni oli, että söi ne vähemmän tunnearvoiset aurinkolasit, eikä niitä lempparilasia. Sitä en tiiä, onko Tuhtilla sitte tekemistä sen kanssa, ettei niitä lempparilasia enää löyvy, mutta syytön kunnes toisin todistetaan, eikä toistaseks syyllistyyteen viittaavaa matskua ole.

Yks aamu vein ostoksia navetalle, pussissa oli. Jotenkin se pussi oli sitte tipahtanu lattialle, tai sitte oon vaa epähuomiossa sen siihe lattialle laittanu, tällä muistilla tai muistamattomuudella voi olla kummin vaa. No aamuhommilla sitte kahoin, että jo on Tuhti sötöstelly jotain siihen lattialle ja tajusin sen levitelleen niitä ostoksia. Aloin kaivella pussukkaa ja huomasin, että saaaatttttaaa olla, että sieltä oli hävinny paalaajaan matkalla olleet suuttimet, yks siellä oli ja neljä jotain niihin liittyvää pienempää osaa. Mietin miten asian nyt sitte isännälle muotoilis, koska ne saatto olla vaikka tärkeet. Kokosin muut ostokset takas pussiin, Tuhti oli ihan tehokkaana levitelly kaiken pitki navetan edustaa. Otin puhelimen kouraan ja aloin kuunnella millo mies vastaa.. Varovaisesti kyselin, että olikos siinä pussukassa jotain suuttimia... Ja montakos niitä niiku pitäs olla... Ja tuota tuota.. Tässä on nyt käyny silläviisiin, että Tuhti on tainnu tarvita niitä, tai ainakaa ne ei oo tuolla pussukassa enää. Samalle päivää isäntä suunnitteli paalaajan huoltoa, että iltapäivästä pääsee paalaamaan, joten olin aika kauhuissani, mitä se tuumii.. Vaa olipas onnea taaskin ja kerran. Isäntä oli ostanu ne suuttimet varoiksi, ja ostanu toiset paremmat sitte mitkä tuuppasee paalaajaan.. Voi huokaus sentään kyllä taas yhen kerran. Eikähä tuo pahana ollu, vaikka ne suuttimet nyt on sitte, missä lie... Varasuuttimetha ne, Tuhtin varalle?


Kengät. Unohappa pukuhuoneen ovi auki, tai kipase yläkerrassa. Varmana saat juoksennella pitki pihoja ettimässä popojas, jotka taas kerran jätit vartioimatta siihen missä ne riisuit jalasta, etkä laittanu ovee kii.. Miksen mä opi?? Miksen mä muista? Eppäilisin, että tällekki viikkoa on jo jokusen monta kertaa saanu tuolla ilman kenkää viuhtoa ja ettiä ensin Podhalanskia, ja sitte oletettavaa aluetta, josta kenkä ehkä löytyy. Käypi paskakkeliinin kuorruttamat kumikkaat, käy kroksit, käy ihan mikä popo vaan. Eläinlääkärit, semmarit, ketä täällä nyt käykään, joutuu laittaa poponsa korkeelle, hyllylle. Koska Podhalanski.

Huonompi huumorintajuisella vois mennä ihan tunteisiin, mutta myö saahaa hirnua näille Tuhtin touhuille täällä päivästä toiseen... Ei tässä itkukaan kovin auttas..

Laidunnusta

Laiduntavat eläimet, mikä mielenrauha ja rentous ja maalaisromanttinen näky ainakin.. No joo, in my dreams sillee pitemmän päälle. Minusta eläimet tuolla laitumella on siihen asti varsin lumoava näky, ku se jokakesäinen ralli alkaa. Karkailu nimittäin. Ärsyttävintä tässä on se, että eivät oikeastaa ees karkaa, särkeevät aidat ja menee jotain tuusailee johonki aidan viereen ja lontostelee takas aitaan. Luuleeko, että mie niitä aitoja huvikseni siellä virittelen hikipäässä mittarin kanssa lankaa? Vai arveleeko, ettei mulla noin muuten ole tarpeeksi askareita, että järjestäävät jotain etten vallan tylsistymään pääse. Ihan noin omasta mielestä on kyllä ollu riittävän pitkiä päiviä ilman tuota aitasirkustakin. Yks päivä ne oli sitte aukolle hilppasseet. Lähin niitä ettimään, ja viheletelee takasi. Siis nehän ihan huuteli mulle takas, että "juu juu, täällä ollaan".. Lähtivät hiljallee hipsuttelemaan mun luokse, mutta eihän siinä vielä ne kaikki karkulaiset olleet. Pakko oli jo lähtee syömään välillä, kun oltiin jo pitkälle päivään siinä tehty navettahommia ja tää karkulais gate tuli vähän niinku puskista sotkee suunnitelmat. En uskonukkaa, että etäs olis ees lähteneet. No kuitenkin piti lähtee kiertää varoiksi vähä pitempi lenkki, vihellellä ja huuella siellä ku joku kylähullu konsanaan. Ja eikä mitä, siellä ne aukon laidalla (melkosen lähellä aitaa) katellu, ku rumusin pusikosta sen näkösinä, että "hillu vaa keskenäs siellä pusikoissa, myö ei sinne kyllä perässä tulla"... Oon toki tässä potenu kiirettä, enkä oo päässy pitkillee oikee lenkkeilee taas, ni täyty aatella tää nyt sellasena urheilun kannalta hommana. Ihan se ei sellasta hölkkälenkkiä vastannu, ku kuusen oksat ruimi päin naamaa ja risukko hidasti menoa ihan kiitettävästi. Kyllä ne sitte hitaasti, mutta varmasti aitaan käveli. Ja virtakin kulki, ihan taas mittarin kanssa varmistin. Vaan mitäpä seuraavana aamuna? Samalla viisiin lankaa nurin sieltä ihan samasta kohtaa, ja nää neiti viattomuuden multihuipentumat vaa möllöttää niiku ei mistää mitää tietäs. Kaikki oli tallella. Valjastettiin koko orkesteri hommiin, lisättiin lankaa ja uusittiin entiset. Taas mittarin kanssa tsekkaus, ja ihan oikeesti se virta kulkee hyvin! Miksei kukaa usko sitä, tai ihmiset uskoo, mutta eläimet ei. Paitsi Tuhti, joka on sen verran muutamasti tälliä ottanu, ettei oikein innostu enää koko aidanteosta. Sikälihän se ei oo mitenkää erikoista, ettei eläimet usko, mitäpä ne uskois. Aina ollaa ja mennää niinku ittee huvittaa, kyllä Marde perässä korjaa kaiken tuhotun ja hajotetun. Että sellaista autuutta ja ihanuutta se on tuo eläinten laidunnus. Kauheen kivaltahan se toki näyttää, ja se on mahottoman hyväksi eläimille, ja varmaa meille ihmisillekki, ku joka väliin on pakko sitte heitellä tollasia pikku mehtälenkkejä, metsähän rauhottaa ihmismieltä ja laskee verenpainetta ja kaikkee. No eläimillä on kyllä lystiä, mutta meillä ihmisillä? Juuei ole. Koska lähes aina se sattuu just sellasee aikaan, ku muutenki reuhot tukka hulmuten, että kiirus olis jonnekki, ja sitte nää hutkulat muuttaa kaikki suuret suunnitelmat sulavasti sujuvan arjen suhteen..

Silti siellä ne laiduntaa. 21 eläintä, on hiehoja iso joukko ja jokunen ummessa olijakin. Tänään aita on ehjä, tai oli ainakin ku navetalta lähin. Huomenna on hulinapäivä rehunteon merkeissä, joten kassellaampa mitkä aitatalkoot aamusella on, ku ei tosiaa olis aikaa sellaseen.

Lehmillä on vapaakulku ulkoiluaitaukseen, eli siellä rapiat 50 eläintä voi mielensä mukaan makoilla, vimmata tai mitä lystää, tai olla navetassa. Ruohoakin siellä on kyllä mitä pupeltaa, muttei sellanen nyt oikeen oo mieleen, ku ruokintapöydällä on tarjolla sellaset appeet, mikä voittaa laidunruohon ihan mennentullen. Ikäväkseni pilaan lukijoiden mielikuvan viidestäkymmenestä ulkona liehuvasta lehmästä.. Niin pitkään ku tuo ovi onkin jo keväästä lähtein ollu ympärivuorokauden auki, niin toisin ku kuvittelette ehkä, niin kovinkaan moni ei kuitenkaan siellä ulkona viiti viihtyä. Jokunen välillä köllötteleekin siellä, mutta valtaosa palailee pehmoisille ja puhtaille parsille makkoomaan ja märehtimään.. Suon tuon valinnanmahdollisuuden niille mieluusti, eiköhän lehmä ihan ite parhaiten tiedä...

Kevät on, kevät on..

Kevät on vuodenajoista ehkä kökkömäisin. Ku ihminen ei ratkee moneen paikkaan samaan aikaan ja työtä olis vaikka muille jakaa. Pellot pitäs saaha kuntoon, lietteet sinne ja apulannat, muokatut kondikseen. Arkisen aherruksen lisäksi pitäs keretä. Pitäs keretä siirrellä eläimiä, tehdä aitoja, siivota pihaa, huseerata kotiakin. Eikä yks nimeltämainitsematon Podhalanski ainakaan helpota tuota pihanraivuu hommaa.. Sipisteltiin tuossa iltahommina kaikki kaivellut pihakivetykset takas paikolleen, ja siististi siihe hiekat ja mullat ja nurmensiemenet. Just kerettii saaha homma valmiiks, ku laps huutaa sitä nimeltämainitsematonta Podhalanskia nimeltä, silleesti että se taitaa tehä jotai tuhmuuksia taas. No siellä se yhtä kohtaa oli jo tassulla kuopsuttelemassa. Siitä selvittiin neuvomalla ja lähettii sisälle valmistautuu saunaanlähtöön. Siinä olin sinne saunaan lähössä ni ikkunasta kahoin, että ei ***** sentään.. Siellä oli jo kaiveltu kiveyksen reunaa..

Kaikenmoiset keppihevosen raadot oon sipistelly pois pihalta, kun ne suolistettuna siellä on olleet. Ja monta onkin ollu. Joten niitä sisälmyksiä (vanua) on saanu noukkia ihan hikipäässä tuolla. Ja just. Just ku kaikki on hyvin, jostain löytyy ängriböördsitossu, joka jotenkin varmaan lentää Podhalanskin suuhun ja wutum, räjähtää pitkin pihaa. Onneks sentää Podhikseen ei oo tullu vaurioita noista lukemattomista "räjähdyksistä". Eilissä päivänä sellanen letkun suojajuttu oli tärähtäny sen suuhun, ja sitäkös silppua riitti ihan kerätä asti tuolta sen räjähdyksen jäljiltä. Mistä se kaikki sinne suukkaan lentää? No esimerkiks vanhalta navetalta, hallilta, navetalta, oikeastaa ihan mistä vaan minne se pääsee. Siinä sitä ollaan sitte niin viatonta, ku yhtään ei oo aavistustakaan mistä joku työkalu tai muu on huuleen on jääny roikkumaan. Itsehän hän on syytön, kaikkeen. Mitään ei tietenkään menis luvatta mistään ottamaan...

Vaikka on hirveenkauheen paljon töitä, niin silti saatiin ihan superkivoja pikkuihmisiä meille vierailulle! Eikähän niissä isommissakaa mitää vikaa ollu. Tokaluokkalaisia siis tupsahti tilavierailulle meille. Voin kertoa, että vaikeinta on se, ku voisin höpöttää näistä lehmistä ja vasikoista ihan loputtomasti, eikä ihan oikeesti kukaan jaksa loputtomiin kuunnella.
Heräsin neljältä aamusella, varautumaan, että eiköhän joku keksi jonkin kriisin tai kaaoksen tuolla navetassa ja oon ihan helisemässä, kun bussi pölähtää pihaan. Julmiina näytti siltä, että se räjähtää ihan minä hetkenä hyvänsä, valutteli jo maitoakin. Sanoin sille kyllä, että se on tehtävä niikus än yy tee nyt, tai sitte paljo myöhemmällä. Taisi valita myöhemmällä, koska seuraavana aamuna vasta oli Oppi justiinsakki syntyny, ku töille menin. Kamerasta vahdin kyllä yöllä ja aamullakin, enkä huomannu sitte mitää. Saatto olla, että se siinä meikäläisen aamukahveen aikaan on tupsahtanukki, mutten siinä koomatilassa tajua edes mitä näen. Joskushan kävi siis niin, ku oli hirvee poikimaruuhka, ja tuli vissii pikkase liikaa valvottua, ni mitä ilmeisimmin näin unta, että joku (en enää muista kuka) on poikinu, tiesin tasan miltä se vasikkakin näyttää, koska olin sen yöllä kamerasta kahtonu. Vaan aamun koittaessa ei tietookaa vasikasta. Eikä mitään viitteitä siihen, että se lehmä olis ees poikinukkaan, mutta silti vannoin kautta kiven ja kannon, että se on poikinu. Koska se mielikuva oli vaan niin todellinen.. Unta kai sitten, koska kaiken turhan etsimisen jälkeenkään, ku sitä vasikkaa ei löytyny, älysin kopasta ja vasikka oli kyllä ihan visusti vielä siellä emänsä masussa.. Se oli kyllä varsin hämmentävää. Untahan se oli sitte pakko olla.
Myöhemmin päivällä Moona poiki ja se onkin sitte OnnekasOona, koska siinä oli kyllä onni matkassa, että OnnekasOona selvisi elävänä tähän maailmaan, kun isäntä sen pelasti just oikealla hetkellä valtavan paksujen kalvojen sisältä
Niin, siis siihen vierailuun palatakseni. Mitään katastrooffia ei sitte onneksi ollu aamutöillä, ja koko päivä oli varsin mahtava, keli oli kiva. Kylläpä tykkäsin. Toivottavasti lapsetkin. Ainakin kuulin palautetta, että mukavaa oli ollu ja ainoo mikä harmitti, oli se kunnei vierailu kestäny sen pidempään. Nähtävää ja ihmeteltävää täällä toki riittää, ja eläimet.. Eläimet on kertakaikkisen vaan nii huikeen upeita. Vielä on tälle kevättä yksi vierailu sovittuna, ja odotan innolla. Lapset on vaan niin huipputyyppejä! Pidin poikkeuksellisesti lehmät sisällä yön ja aamupäivänkin, että on lapsille näkemistä, kun lehmät lähtee ulos. Odotin kyllä enemmän kirmaamista ja enemmän vimmaamista, mutta aika vaisuksi jäi. Kyllähän tuo lauma jonotti ovella koko aamun, että on se kumma kunnei pihalle pääse.. Ovat olleet vapaalla ulkoilulla yötä ja päivää, että saavat ihan ite valita missä loikoileevat.

Ulkoruokintaan on joutunu tiineitä hiehoja ja Napoleon. Ku vihdoin viimein saatiin kaikkien haasteiden jälkeen Purkka tulille, ni johan alko ötökkää liikahtaa. Kaikki on niin reippaita, eikä sitte ollu kovin vaikee houkutella ketään kyytiin. Vaikein taisi olla Napoleon. Joka jumitti sitte niin viimesen päälle, että. Oli se polleeta poikaa, ku pääsi tyttöjen kanssa.. Ja oli ilahtuneita hiehotkin, ei niinkään varmaan sen kääpiösonnin saapumisesta, vaan siitä, että pääsivät ulos elelemään kesäksi. Toivotaan vaan, että Napoleon ei liiaksi miehisty siellä vaan on yhtä äitin kainaloinen ku ennenkin. Vähän sellasta äipän kaipuuta on ollu kyllä havaittavissa, ku oon kävässy kahtoo kaikkien olevan paikalla ja kunnossa. Meillä nimittäin on alta kilometrin päässä äitienpäiväviikonlopulta kahden karhun jälkihavainto, siis iha ite kyllä näin... Ja sen jälkeenkin on ilmaantunu lisää jälkee. Tuhti tuo kyllä turvallisuudentuntua, mutta onha se vielä niin nuori, että noinkohan rohkenee mennä karhulle avautumaan jos tulee eläimiä ahdistelemaan. Joskohan niillä evästä riittäsi tuolla ihan metsässä, täytyy toivoa. Mitat tassuttelijoilla oli seuraavanlaiset isompi 14.5cm ja pienempi 11.5cm. Että toivottavasti ei näillä nurkilla kohdata.

Nyt armahdan teidät tältä hupatukselta ja lähden valmistautumaan saunan lämpöön.. Joten morjes.

Tammenterho

 Jokin aika sitte isäntä sano nähneesä kissan juoksevan pihalatoon. Ihan äkkiseltään en kyllä uskonu, joten marssin kahtomaan tallenteelta mitä se ukko oikeen höpisee. No todentotta, siellä oli oikeesti kissa kuleksimassa, ku kotipihassaan konsanaan.
Aloin ilmotella suuntaan ja toiseen tästä miumausta, josko sitä joku kaipaisi. Mielessä alko vilistä mielikuvia kissalaumasta, jos jumankekkuli se onkin tyttökissa. Ku oli kaikenmoisia lomia siinä, niin arvelin sen häipyvän ajastaan tai sitte loukutan sen, kunhan ollaan sitte arjessa kiinni, jos se ei sitte häippäse muille mestoille sitä ennen. Ei häippässy.

Yks ilta ihmeteltii mittee se Tuhti siellä pihalla oikeen loikkii pihatammeen. No siellähän se kissapolonen oli oksalla. Seuraavana päivänä todettiin, ettei se nyt taida maisemaa vaihtaa, että kai sillä voi olla sitte vaikka joku nimikin. Ja siitähä se sitte muotoutu. Kun tammessa tokotti sillälailla. Tammenterho, Terho Tammi.


Kävin kyliltä hakkee loukun, ja siinä kissaexpertin kanssa mesetellessä päättelin, että todella helpoin on viiä se miumau sitte suoraa vaan eläinlääkäriin, kunhan se tohtii sinne loukkuun mennä. Arvata saattaa, että se löyty loukusta justiisakkin yks perjantai päivä, ku olin kaupungilla luuhaamassa, joten suunnitelmat meni sitte aikalailla uusiksi.. Pakkohan se oli vapauttaa sieltä loukusta, joten laskettiin se navetan vessaan. Ruokaa, vettä ja hiekka-astia sinne ja olkuunsa siellä. Voin kertoa, etten villimpään kissaan oo eläissäni törmänny. Aivan kauhuissaan polonen. Kyllä mentiin ihan oikeesti pitkin seiniä, ku sen sieltä loukusta sain ulos. Koskaa en oo vessaan menoa pelänny niin paljoa, ja kieltämättä jonku kerran jätin menemättäki ku Tammenterho mulkoili pöntön vieressä.

Viikonlopun jälkeen ei minkäänlaisia kesyyntymisen merkkejä. Tammenterho vihas mua, enemmän ku mitään. Söi ja joi ja kakkeloi astiaan, mutta vihas niin paljon. Maanantai iltana ei nukuttanu, ku mietin sotasuunnitelmaa, kuinka saan Tammenterhon sinne loukkuun seuraavana aamuna, ku eläinlääkäri vois sen ottaa vastaan... Eläinlääkäri suositteli lämpimästi suojaamaan silmät. Joten tuumasta toimeen ja tuunaamaan Tammenterhon loukutinta siihen kuntoon, että sillä sen sais kertalinttuulla onnistumaan.. Vähän pyykkitelineen osaa ja sellasta, ja eikun kokeilemaan onnee... Ihmeellistä kyllä onnistuin ihan helposti, koska Tammenterho oli linnottautunu suotuisaan paikkaan, josta se oli suht helppo saada loukkuun. Pyyhkeellä annoin vähän vauhtia, ku en kättä uskaltanu lähelle viiä.

Eläinlääkäri ei ollu ekaa kertaa villikissan kanssa tekemisissä, joten kaikki suju mahottoman helpon oloisesti siellä. Tammenterho vaivuteltiin uneen. Ei ikiuneen, vaikka sekää vaihtoehto ei varmaa ois iha pöllöimmästä päästä saattanu olla, koska villikissa. Todettiin Tammenterhon olevan kollikissa. Kelpokuntoisen oloinen. Joten pallit poisteltiin siltä samoin tein ja eikun koppaan ja kotia kohti. Uutta kotia. Tai no, saapi sen omistaja tulla toki hakemaan, jos sellanen sattuu vielä ilmaantumaan.. Jollei Tammenterho päätä vaihtaa maisemaa välittömästi tilaisuuden tullen nyt ku miehisyys on viety ja hänet on tällätavoin vangittu. Mutta näillä näkymin meillä on nyt kissa. Kottiin ajellessa mieleen juohtu, että Tuhti.. Että hyvänen aika meille ei millonkaan tuu tilaisuutta päästä näin lähelle Tammenterhoa ja Tuhtin pitäs oivaltaa, ettei Tammenterhoa tarvi tavatessa tappaa ainakaa, eikä mielellää jahdatakkaan. Jahtaamisesta en tiijä, mutta aikansa Tuhti nuuskutteli ja totes ettei oikeastaa kiinnosta. Tylsä kissa.

Hyvin on toipunu kokemastaan, mutta kesyyntyny se ei ole kyllä yhtään. Se kun sattuu olla linnottautunu sopivan lähelle ruokakuppiaan ja menee sitä ottamaan antaakseen lisää murkinaa sille, ni kyllä lentelee sheebat pitki seiniä säikähyksestä ku tulee kynttä nii että heilahtaa.. Jonkun kerran olen hänen ylhäisyyteensä koskenu. Toisen kerran pesuainepurkilla ja toisen kerran toppatakin hihalla, siten ettei tietenkää miun käsi ollu tyrkyllä kynsittäväksi. Eikähän se sillon kynsiny, mutta mulkoili, vihasesti. En oo sitte viittiny ees toista ahistella, olkuusa. Kuten kuvassa näkyy, Tammenterhon viha maailmaa ja minua kohtaan ei ole laantunu.. Voisko se polonen enempää vihatakkaa. Vaihtelevin tuntein vessassa rohkenee käydä, toisinaan tuo tuijotus on pelottavampi ja toisinaan vähä vähemmän.. Tässä kenties ekat ja vikat lähikuvat Tammenterhosta.. Luultavasti kun se tuolta navetalta ulos lähtee, sitä ei tallentele ku valvontakamera..

Asetuimpas kirjottelemaan...

 Jo on aikaa vierähtäny sitte viime kirjottelun.. Melkosen puuhakkaita päiviä, sanoisin. Eikä apulaisista ole pulaa. Vielä kun osaisivat tehdä muutakin, ku reppii ja retuuttaa, pölliä tarvikkeita ja ja ja. Sellasta se on. Ja sitte, ku yhen kohdan saa kondikseen, olevinaan, ni jo puretaan seuraavaa. Tai sitte näytetää, ettei näitä ötököitä pitele yksinkertasesti mikään. Hirveen hyvänä esimerkkinä portit. Oikein tuli hienot portit, että varmana on simppeli siitä sitte hiehoja siirrellä. On oikein paksulla rautaketjulla kiinni, ku ohkasemman ne jo katkaisi. Tänää siirrettii Moona poikimaosastoa kohti, ni jo olivat irrotelleet mutteria yhdestä portista. Kyllä en ymmärrä miten näitä saa missää kestämään, kun kaiken ne purkaa. Tänään kävin taas yhden kerran korjailee ulkoiluaitauksenkin, miten voisin vaikka laittaa rahaa vedonlyöntiin sen puolesta, ettei kovinkaan montaa päivää kulu, ku koko lehmälauma kirmailee taas jossai missä ei tarvihteis kirmailla. Tuhti oli touhukkaana mukana, auttamassa tietenkin. Retuutteli aitanauhoja, joita purin pois, yritti kähveltää vasaraa ja ku kyllästy, lähti huitelemaan pitkin pellonlaitoja. Oon kyllä pihapuuhiakin ennättäny, vähäisessä määrin. Vaan on se sekin sellanen työmaa, sen kun kerkis Tuhtin murhuroimat keppihevosen raadot kerätä ja saada pienen osan pihaa putsis, ni jo oli jostain kaivellu jonku tohvelin ja tottahan se oli suolistunut siihen vasta haravoidulle pihalle. Joskus miettii, että kyllä sitä pittää ihmisen pöljä olla, kun yrittää jotenkin sukkuloida päivästä toiseen näitten kaikkien tuhoeläinten kanssa joitten elämäntehtävä on kaikesta kaaoksesta päätellen haastaa meikäläisen hermoparkoja kaikenlaisilla pikku askarteluillaan. "Onhan se nyt kumma kun pittää...." "Nyt suuttuu äiti", se on sitä perussettiä..

 Silti... En osaa ees sanoin kertoa miten onnekas olen, että saan puuhailla päivät näitten äärimmäisiä tunteita herättävien ötököitten kanssa. Se tunne, kun silittää pehmoista karvaa.. Kun hupattelee ja silittelee ja eläimet ainakin mukamas kuuntelee ja ollaan vaan. Se vaan on Elämää isolla eellä. Luciaana on yks sellanen, jonka kanssa noita hetkiä tulee vietettyä todella usein. Ja Napoleon. Se on niin hymyilyttävä eläjä, aina tunkee takapuolensa mun eteen ja nostaa häntää ku meen siivoomaan karsinoita, että just nyt ja tosta. Sen hännäntyveä pitää kuopsutella ja kuopsutella, palkaksi se sitte rettuuttaa miun takkia samalla ku kuopsuttelen. Jos oikeen hyvin käy, Onnenkeksi tulee siihen kans, ja sitte se mun takin sijaan Napoleon retuuttelee sitä ja Onnenkeksin mielestä se tuntuu hyvältä, minusta ei niinkään. Koska musta tuntuu, että kohta mulla ei tällä menolla ole ehjää vaatekappaletta. Katsokaapas kun Tuhti. Se tuhoais kaikki housut, jos en kerkiä väistellä. Olihan se pentusena söpö isoine tassuineen, ku aina läväytteli... Mutta tällasia ku ollaan, ni eihä myö aateltu, että se tollasena möykkykokoisena sitte oikeesti särkee kaikki housut, ja lisäks se ei oo ihan kauheen mukava ku on kylille lähössä puhtaissa vaatteissa ja kuratassu lävähtää reiteen.. Se sattuukin. Mutta näillä se on mentävä, väisteltävä ja silleen. Joskus onnistuu väistää, useimmiten ei.

Isäntä on puuhaillu hyvinpitkälti koneita huoltaen, kohta on kaikki koneet iskussaan ja valmiit kesän koetuksiin. Väliin on mahtunu monenlaista keskeytystäkin koneiden sipistelyyn, kun lieteallas meinas jo olla ääriään myöten täynnä ja ekaa kertaa meillä kävi sellanen separointihommeli helpottamassa tilannetta. Olipa huippu juttu se. Siinä meni päivä urakoitsijalla ja isännällä ajella sitä separointitavarata, ja niin vaan vaju allas sen verran, että taas päästiin etiäpäin. Tänä vuonna kaikki on niin myöhässä, että ihan on jännä katella millanen kesä tässä on tulollaan.  Kohta kai sitä pääsee lietteenajoon hiljalleen, ku vihdoin on jotki lohkot sentään sulanu ja kuivanu siihe kuntoon, että uskaltaa lähtee kokeilemaan.

Se mikä on mahottoman mukava, on se, että myö on Lomailtukkin! Niin paljon, että tuntuu jo aivan ihmeelliseltä. Iso ällä siksi, että on oikeesti lomailtu. Pakko sannoo, mutta musta on iha kiva, että nyt ei oo seuraavaa lomaa tiiossa ku jonnekki heinäkuulle. Koska ihan tuntuu, ettei oo ollu lehmälandiassa tarpeeksi ollenkaan. Ikävähän se ihan on iskeny lomien aikaan vaikka tietää loman olevan niin tärkeetä. Lehmätkii ollu niin hyvässä hoidossa, että olen ollu todellakkii lomalla, ei huolenhäivää. Vaa oli se, ku millähä lomalla menin navettaan pyörähtää, ni sieltä sinkosi kuurosade juoksentelemaan miun perässä.. Hirvee kiire sille iski, ku bongas että äiti on täällä. Nousi vauhdilla parresta, vaikka varmana oli hyvät unet menossa ja kipitti kiireellä vaatimaan huomiota, jota se yleensäkkin saa ihan ja joka päivä. Ehkä silläki sitte kuitenkin oli iksu mua..

Tuhtin töllöilyjä..

Isäntä niin urheena alko kahtoa mikä mun auton pyyhkijöissä oikee on, ku eivät oikeen toimi. Jätin sen asiaa selvittelemään ja läksin iltatöille. Siinä se oli kuulosuojaimet lykkässy navetan kaiteelle, ku ahtaanlaiseksi kävi olo siellä konepellin alla ne päässä.. No homma ei ihan sitte ollu ihan läpihuutojuttu, joten siinä se sitte oli ruvennu kaipailee niitä kuulottimiaan, että lähtee jatkamaan sitä mitä oli tekemässä ennenku siihen qashqain käsittelyyn ryhty.
Oli käyny hallillakkii kahtelemassa, vaikka varmanlainen oli, että siihen kaiteelle ne tuli tyrkättyä päästä.

Olin yläkerrassa, ku aika tuohtuneen olonen mies lontosteli tulla rappuja pitkin kertomaan, että halvemmaksi olis tullu, jos ois vaa vieny suoraa korjaamolle... Kädessään sillä oli totaalisen raadellut monen sadan euron zeklerit, joihin kaikenlisäksi oli ihan hiljattain uusinu sen jutun, mihin päivät pitkät hupattelee.. Hangesta oli löytyny, ei kaiteelta... Eikä ollu Tuhtia vielä tavottanu, ja sano syöttävänsä ne loputkii sille, ku jossain tapaa. Tuumasin, että eihän sitä nyt voi toista sillälailla pakkosyöttää. Olis kai tuo syöny enempikii niitä, jos olis maistunu... Että unohtanu se ne jo on, jos on kerran jonnekki hankeen hylänny. Hymyilytti niin kovin, ja naurattikin.. Siis mielikuva Tuhtista siinä ihan pokalla pöllimässä niitä kuulottimia, ku tyyppi kaivelee konepellin alla.. Isäntää ei kyllä naurattanu.. Ja ku perässä laahustin alakertaan, tirskahdin jo väkisin ääneenki, koska nyt ne kuulottimet oli Tuhtin ruokakupissa. Että kuulemma saa syyä iltaruualla loputkii. Olihan se aikas kallis pyyhkijäremppa, vielä kunnei tulleet ees kuntoonkaan..

Mutta Tuhti on iha varpisti siinä isännän touhuja seurailleena tullu kuulleeksi jotain yleäxän juttuja, eikä oo ollenkaan tykänny kuulemastaan. Arvellu kaivella ne höpöttelijät sieltä ja vaientaa lopullisesti.. Tää mielikuva ei nyt poistu mun mielestä.. Ja saan varmasti naurunremakkata tästä päiviini vielä pitkään.. Koko hommasta. Koska olihan se isäntä aika pahana..


Tuhti oli hyvin itseensä tyytyväisen olosena lehmien seassa seikkailemassa, typerät tyypit oli vaiennettu, lopullisesti. Tuhtin kanssa siinä parsia kolaillessa kerroin, että just nyt kannattanee antaa isännän vähän aikaa vejellä raitista ilmaa ihan rauhassa siellä paalihommilla.. Et nyt ei oo hyvä hetki mennä sitte sitä paiskomaan tassulla, ku on vähä ehkä äkämystyny vielä jonki aikaa, ennenku pahin murjotus on tiessäään.. Ja kun Tuhti polonen paineli syömään, se joutu ensin siirtää zeklerit kipostaan, ennenku sai kahmittua iltapöpsyt kupuunsa.. Kunnei se kaivelemallakaan zeklerien alta oikee onnistunu nappulan syönti.. Siirsin ne kyllä sitte pois kiusaamasta viatonta koilanpentua ja hänen syömistään...

Mut Tuhti saa anteeks, tietenkin, isäntää jo melkee vähä hymyilyttää itteesäki.. Huomenna jo seki nauraa koko jutulle.

Koululähettiläs

No onhan lapset ja nuoret omaa sarjaansa, ja tunnen heitä kohtaan jotain erityistä hengenheimolaisuutta. Tunne tuskin on molemminpuolinen, mutta sepä ei minnuu haittaa... Kotosalla ainaki usein tuntuu, että on hengenheimolaisuus kaukana näitten lapsrakkaitten kanssa... Mutta siis, silläpä rynnistin suorastaan koululähettiläs koulutukseen, kun MTK sellaisen järjesti sopivasti hyvän matkan päässä. Olin niin ajoissa intopinkeenä, ku oppilas olla voi..
Kaikenmoisia koululähettiläitä sitä taitaa ollakkin olemassa. Ja se mikä siinä itteä kiehtoo, on se MITÄ ja MITEN lapsille ja nuorille kukin lähettiläs kertoo. Vastuu on nimittäin aivan valtava. Ei voi syöttää mitäsattuu, vaan on oltava hököllä vastaanottajan kyvystä ymmärtää ja sisäistää informaatiota ja käsittää se vastuun laajuus omista höpinöistä. Lähinnä se, ettei syöttele puutaheinää totuutena ja ettei syötä mitään omia mielipiteitä tai ajatuksia, arvomaailmoitaan ainoana oikeana, vaan antaa lasten tehdä ajatustyönsä aivan itse. Antaa heidän itse luoda oma näkemys ja mielipide ja sillälailla. Kiinnostua etsimään tietoa ja infoa asiasta mahdollisimman laaja-alaisesti, ja vieläpä riittävän kriittisellä suhtautumisella tuotettuun tietoon. Mikään asia ei oikeastaan ole niin yksoikonen, että olisi vain yksi oikea ja yksi väärä. Eikä sellaista pitäis kenellekkään lapselle höpötelläkkään.

Ei voi mennä tuputtamaan, vaan avoimin mielin vain kertomaan omasta maailmasta, omista eläimistä ja omasta tavasta tuottaa maitoa. Tapoja ja arvomaailmoja ku on niin monta ku on tuottajaa, joten kenenkään puolesta ei voi mennä hupattelemaan yhtikäs mitään.
Se mitä toivon, että lapset ja nuoret höpötyksistäni saa, on kiinnostuksen. Kiinnostuksen etsiä tietoa, kiinnostuksen ylipäänsä tähän meidän juttuun, maitoon ja sen tuottamiseen. Ehkä kiinnostuksen myös muihin tuotantosuuntiin, koska muista en osaa juurikaan mennä sanomaan juuta en jaata, sitä varten pitäis olla sen muun tuotantosuunnan rautainen ammattilainen kertomassa. Väärää tai epävarmaa infoa ei lapsille pidä antaa. Että turha mun on mennä selittelemään vaikka lihan tuotannosta yhtikäs mitään, tai kanajuttuloista.

Se harmittaa nimenomaan, kun kuulee lapsosille kerrotun kaikenlaisia faktoja ja asioita, jotka pohjautuu oman arvomaailman luomaan mielipiteeseen. Minusta sellasta ei pitäs tehdä. Esitetään tutkimuksia faktoina, vaikka tutkimukset kertoo tasan aika usein sen, mitä tutkimusta pyytänyt taho on halunnut tutkimuksella "oikeaksi" osoittaa. Lapsi uskoo, lapsi imee aikuisilta niin paljon kaikkea, että vastuu on ihan oikeesti huikean suuri. Ja lapsen mieleen voi jäädä aikuisesta niin mitättömältä tuntuva asia, jota ei aikuinen oivallakkaan. "Kyliltä" kuuluu kyllä vähemmän vastuullisista kouluvierailuista, joissa lapsille on kerrottu yksi ainoa "totuus", eikä toista voi ollakkaan. Se on kyllä jotenkin niin väärin. Senkin "totuuden" kun voisi pukea kiinnostusta herättäväksi, että kuulija sitten kenties lähtisi asiaa selvittelemään luodakseen omaa näkemystään.

Orvokki

Joten. Mie meen, ja mie kerron. Kerron meidän lehmistä, kerron meidän elämästä, siitä miten se mammi sinne tankkiin tupsahtaa ja mitä siitä sitte valmistetaan. Toivon, että lapset kyselee ihan hirmusasti kaikkee.

Tuhti

Paljon kysymyksiä lehmistä, vasikoista, maidosta, traktoreista, koneista ja kaikesta.. Varpisti kerron kyllä Tuhtistakin. Ja hyvänen aika, ORVOKISTA. Onko söpiksempää. Suap ne lapset kysellä muustakin, vaan katellaampa sitte mistä myö niitä vastauksia voitaisi löytää. Lopputulemana lapset tietää meikäläisen päivistä, meidän lehmistä. Käyttääpä maitotuotteita elämässään tai ei. Huokaseevat luultavasti syvään, kunnei jaksais enää yhtään enempää kuunnella mun juttuja.. Että lähtihän se lopulta. Muttei se haittaa, muistaa ne silti siitä ainakin jotain. Jossei muuta, ni sen eukon joka loputtomiin ois jaaritellu Orvokista ja abaut sadastakahestakymmenestä muuuuuusta...

Työrauhanturvaaja

Vasikkakarsinan kuivitus on sellasta työturvatonta touhua. Koska se hebbeliini, mikä vasikoihin iskee, kun sen paalin pyöräyttää sinne karsinaan, on ihan älyvapaa.

Neetla hyppii nii, että saa etujalat paalin päälle, Nammimammi oon ihan pölhö puskemaan paalia, ja saakin sen melkeen pyöräytettyä kaikilla voimillaan. Muut juoksee ku heikkopäät ja hinkkaa päätä paaliin ja pöllyyttää niin, että leviää pehkut ihan tehokkaasti. Siellä pitäs jotenkin uskaltaa ite liehua ja levitellä pehkua nurkkiin ja sopivasti vähä kaikkialle.. Voin kertoa, että sais silmät olla selässäkin, eikä sekää riitä. Vauhtia ipanoilla on niin hurjana, että varuillansa saa olla.

Tänään Tuhti kahto, että ei tää nyt oikee turrrvalliselta näytä, että saattaa iltapöppänät jäädä saamatta, jos tuo eukko tuolla touhuaa ilman vartijakoiraa... Keskusteltiin kyllä asiasta, ja kehotin pysymään poissa sieltä, mutta mitäpä arvelette uskoko taaskaan yhtään mitään. Piti jo ens alkuun karvapehkosta vetää sitä paalin alta pois, ku pyllähti siihe istumaan. Ja paali oli justiisa putoomassa siihen kohtaan, mihin se puuhkapylly piti tupsauttaa ja tiukasti. Ei ollu ollenkaan kiirus alta pois, joten pakko oli koittaa vähä saaha liikettä. Sillon se vielä taisi kävästä poissa karsinasta, mutta kohta taas tungeksi sinne sekaan.
Tuhti kun on liikkeissään hyvin rauhallinen ja suorastaan hidas, sen karsinaan tunkeminen ei saanu aikaan ainakaan yhtää turvallisempaa tunnetta. Koska musta tuntu, ettei se kerkiä tajutakkaa ku on sorkka otsalohkossa tai joku ipana kirmannu sen yli. Sen kaheksan ipanaa, ku vimmaa ihan pöllöpäänä, ni siinä on oikeesti ihmeissään, ettei vaa saa vasikkaa tai useampaa syliin siellä. Siihen se pyllähti Tuhti pitkälleen keskelle karsinaa, ku alettii paalia purkaa, ja olin ihan satavarma, että meillä ei oo kohta ainuttakkaa Podhalanskia. Niin meni läheltä Nammimammi, Nuhanenä ja muutama muukin vimmoissaan, tuli äkkipysäys, kun huomasivat valkoisen työrauhanturvaajan keskellä karsinaa. Ja vimmaaminenkin unohtu siinä samalla, ku työrauhanturvaaja kuleksi mun jaloksissa ja piti tilannetta silmällä, komentaen tarvittaessa ipanoita käyttäytymään. Onhan se hyvänen aika pidettävä äitistä huoli, tiiä vaikka nälkä vielä tulee jos ipanat tuuppasee sen nurin ja on kättäjalkaa poikki tai kuhmua otassa. En oo pitäny Tuhtia erityisen taitavana lehmien kanssa, siis niitten käytöksen ja eleiden tulkihtemisen suhteen, mutta juku sentään, miten sen olemus rauhottaa koko porukan ihan ihmeellisellä tavalla. Tuijottaavat vaan, ja koittaavat päästä mylttäämään tuota valkoista ja pörröistä. Justiinahan rakasti sitä turkin mylttäystä, mutta Tuhti tuumaa, että kiitos mutta ei kiitos. Tuhtin turkin huoltaa vaan äiti ja sitä ei tarvia lähmäkielien tulla sotkemaan. Jonkun kerran kerkis kyllä Neitinaru ja Nesley vähä häntää maistella, mutta Tuhti sano, ettei semmonen homma käy alkuunkaan.

Tuhtista on tainnu tulla tollanen työrauhanturvaaja. Koko olemuksellaan. Se kiireetön ja rauhallinen olemus on tarttuvaa, ja kaikki ihmiset, lehmät ja näkyy vasikatki rauhottuvan sitä ihmettelemään...