Humppatirallaa... Alkuaikoinani navetalla pyöriessä törmäsin tähän erityiseen eläimeen sen ollessa poikimakarsinassa poikimista odottelemassa.. Ei ollut mukavimmasta päästä kohtaamisia, kun pelko oli se, joka meikäläistä hallitsi vielä hyvin vahvasti.. Humppa se pullisteli ja pelotteli, enkä oikein uskaltautunut sen karsinaakaan siivoamaan.. Eläimet aistii paljon, ja pelko tätä yksilöä kohtaan oli varmasti havaittavissa jo kaukaa... Lahjoin sitä syömähommille, että saan karsinan siivottua.. Poikiminen koitti ja tuumailin, että en halua toista Humunlaista, joten annettaisi vasikalle sellainen nimi, joka toivottavasti kuvaa sen tulevaa luonnetta.. Lehmävasikasta tuli Lapanen.... Aikansa vietti Humppa pentusensa kanssa siitä oikein hyvin huolehtien ja siirtyi lehmien joukkoon lypsyhommille.
Arvelin sen asettuvan, kunhan pääsee isompaan tilaan, jospa se koki olonsa ahdistuneeksi poikimakarsinassa.. Toisin oli.. Iltatarkilla luuhatessa isäntäkin ihmetteli, minne se nainen oikein hävis lehmien sekkaan, kun jouduin Humun kanssa nokatusten.. Sen katse ja olemus huokui sellasta itsevarmuutta, että teki vaan mieli painella jonnekkin turvallisemmille huudeille.. Ruokintakioskin vierelle turvaan.. Ei auttanu komentaminen äänellä, se vaan tuijotti ja varmasti nautti tilanteesta. Ystäväni Dalmis pelasti tilanteen tunkemalla meidän väliin ja sen vierellä kävellen pääsin pakenemaan pois. Ei ollu mukavaa ei, se oli todella pelottavaa.. Ja vielä pitkään pahin pelko oli kohdata Humu siellä käytävällä...Oli meillä muutamasti hyvin hämmentäväkin hetki, kun Humu jostain syystä kaipasi rapsutuksia.. Ne hetket oli harvassa ja teki olon erittäin hämmentyneeksi.. Muistin kyllä mainita niistä kummallisista hetkistä muillekkin.. Oli se vaan niin harvinaislaatuista..
Lypsyhommat oli omaa laatuaan... Maitoa olis ollu vaikka miten kovasti, mutta lypsyhommat... Ensinnä sinne lypsylle meno oli sellasta pullistelua, Humppa ei sietänyt komentelua, ei pyytämistä, ei mitään kontaktia. Se halus mennä ja olla miten ite tykkäs. Asemalle tullessa kyselin siltä, milläs tuulella tänään.. Tai jos törmäsin siihen käytävällä, olin niinku sitä ei ois olemassakaan. Ja se toimi. Ei kontaktia, ja kumpikin oltiin tyytyväisiä. Kaivattiin tilaa, etäisyyttä.. Lypsyn aikaan piti kuitenkin silitellä, hupatella... Sanoin sille aika useinkin, että olen melkoisen tyytyväinen, ettei kaltaisiasi tässä navetassa ole ainuttakaan.. Menis muuten koko päivä lypsäessä.. Päästiin lypsyhommissa suunnilleen yhteisymmärrykseen. Se kun halus että lypsy loppuu nyt, niin se kanssa loppu. Sorkkaa tuli niin julmetusti, että lähti lypsimet.. Eikä ollu asiaa niitä laittaa takasin. Jossain kohtaa oivalsin, että justiinsakin se silittely, että tässä ollaan ja tulppaillaan, autto parhaiten. Ensin se heilautti takajalkaa hiljaa, ja jos siinä kohtaa aloit tulpata tyhjimpiä, kaikki meni ok. Vaan jos et tulpannu.... Sillo läks lypsimet, eikä niitä tarvinnu takasi haaveilla laittaa..
Joskus ajattelin, että en tykkää koko eläimestä, koska se oli niin hankala, ja niin pirun pelottava. Eläinlääkäritkin mainitsi sen käytöksestä monet kerrat.. Maininta tuli myös tarkastusraporttiin... Se oli olemukseltaan hyvin uhkaava ja aggressiivinen...
Muistan varmaan aina sen päivän, kun tilalle tuli korvamerkkitarkastus.. Siellä oli lehmät pellolla hengailemassa ja sinne sekaan vaan seikkailemaan ja merkkiä kahtomaan.. Ei mitään kättäpidempää matkassa tietenkään.. No kukas muukaan, ku Humppatirallaa sieltä lähti perään kulkemaan... Alko hymy hyytyä... Arvelin, että se pöllyttää meidät kumpaisenkin sinne pellolle niin, ettei toista kertaa tulla häiriköimään hänen ylhäisyytensä laiduntamista..
Hupattelin monesti Humulle, miten kovasti odotan robotin käyttöönottoa. Että siinä arvon rouva nähtäisi mistä puusta on käsivarsi veistetty.. Paljonko siitä jäisi jäljelle. Arvelin, että saattaisi jopa tykätä siitä neljänneskohtaisesta lypsystä. Sitä päivää ei ennätetty nähdä.. Voisi kuvitella, että tuollaisen elävän painajaisen kanssa elettyä, pääsisi jopa syvä huokaus, kun eron hetki koittaa.. Vaan ei se elämä niin kulje. Humu oli Persoona. Mieleenpainuva, ja tärkeä. Muistan, miten suututti, että se sisukas ja periksiantamaton eläin antaa periksi. Missä oli se taistelutahto, uhmakkuus, kun voimia koeteltiin. Paha tulehdus vei voiton. Ja eläinlääkärin useista hoidoista huolimatta jouduin soittamaan yönkähmässä eläinlääkärin päästämään Humun pois täältä. Siinä pitelin voimansa kadottanutta lähellä, lähempänä kuin koskaan, ja tiesin, että on parempi päästää irti.. Itku tuli. Eikä se kaukana ole tätä kirjottaessakaan, niin vahvana on muisto tuosta erilaisesta eläimestä, joka ei massaan hävinnyt. Vei jonkin aikaa tajuta navetalla kulkiessa, että Humu on poissa, turhaan etsi sitä katseella, jotta välttäisi suorat kohtaamiset sen kanssa.
Humunlaisia ei turvallisuussyistä pitäisi olla yhdessäkään navetassa. Työturvallisuus on ykkösasioita suurten eläinten kanssa puuhaillessa. Silti, ottaisin sen kyllä takaisin... Se opetti todella paljon lehmän viisaudesta, omasta tahdosta, lahjomattomuudesta. Kaikki sorkkaeläimet ei vaan ole kainalokavereita, osa kaipaa tilaa, etäisyyttä, ja sitä on syytä kunnioittaa... Jokainen on ihan oma yksilönsä, persoonansa.. Ja niitä meidän navetassa riittää, ei Humunlaisia, mutta omanlaisiaan..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti