Pakkotilanne

Yks homma on, jonka mieluusti jätän jonku muun hoieltavaks. Isännän. Jos sattuu olla huudeilla. Pakon sanelemana teen sen toki itse..

Tässä on nyt ollu piikiteltäviä.. Ja se ei ole kyllä ollenkaa tällase neulafoobisen ihmisen hommaa. Hirveesti on toki tässä tehdessään karaistunu, mut silti. Isännän hommiks jätän hirveen mielellään. Sujuvasti vaan seuraan vierestä ja pitelen ruiskuja.

Siinä tulee niin valtava heikotuksen tunne, ku pitää neula painaa eläimeen. Enne opetettii et enste naputellaa napakasti kämmenellä ja tavallaa lyyää se neula lihakseen. Se on nii nou can doo-juttu mulle. Kilahtaa se eläin, tekeepä sen kummin vaan jos haluaa. Mä vaan silittelen enste reippaasti ja painan neulan lihakseen. 

Eläinten keskellä ei oikeestaa muuta sitte tarvia, ku hiukanki levottoman olone eläin. Tuntuu että lamaantuu ihan toimintakyvyttömäks. Enne tuntu, et eläinlääkärin hoitotoimetki saa pökertymään ja hoitoo tarvii lehmän sijaan pian meikäläinen. 

Vaikka miten siinä lääkettä ruiskuun lataillessa asennoidun, että mä niin teen tän. Menen vaan ja teen, ni toisinaan siinä lehmän kohalla pienikin eläimen hermostuneisuus hävittää sen uskon ja tilalle tulee -ei pysty-paniikkiolotila. Hirvee psyykkaus, et mä pystyn tähän.. Nii varmaa.. Varsin jos jotenki tajunta toimii, et tiiän isäntä voi tulla ja tehä. Mun sankari. Se tökkii sen levottomimmanki. Ja tietää, mite paha paikka piikittäminen mulle on. Tietää, et meikäläisen heikotuksen määrä voi olla ylitsepääsemätön. 

Joskusha on vaan pakko hoitaa tilanteet ite ja jostain mielen oikuista päähän pinttyy sellane tunne, et tän ainakin tän eläimen elämä on olevinaan siitä kii pääsenkö heikotukseni yli. Silloha se onnaakin. Piikitys. 

Tärkeintä on, et se potilas saa sen piikin, joka sen voinnin kannalta on tärkee. Sama se, kuka sen tökkää. Mun ei tässä asiassa tarvi tän kummemmaksi muuttuu fobioineni. Kunha saa pakkotilanteessa sen piikin tuikattua.