Pääsääntösesti ku piirtelee lukijoille aika suloisen lepposaa arkea, niin onhan tässä joskus se toinenkin puoli..
Juhannus, tuo kaunis ja ihana kesän juhla. Mitenkä se suju meidän tilalla?
Ei ainakaa kerinny tulla sellasta, mitähä tekis fiilistä.. Rentoutumisesta mökkirannassa ei ollu ku kaukainen haave jossain mielen sopukoissa. Ensin siitä piti huolen torstai iltana hieholandian asukkaat, jotka päätti karata.. Niitä jalliteltiin kiinni kaatosateessa yönkähmässä hyvällä menestyksellä.. Kaikki tallessa. Mahtu siihe torstaille paljon muutakin pientä vastaiskua, mutten oikeestaan halua edes siitä kirjottaa.. Lyhyesti, Lypsäjän kanssa aika isoja kommunikointiongelmia...
Seuraavana aamuna soiteltiinkin jo eläinlääkäriä pistäytymään. Eläimet ei oikein osaa aatella sairastuessaan onko joku pyhä tulossa, tai juhla tai mikkää muukaan. Sairastuu niin sairastuu.. Eläinlääkäri käväs enste aamusella ja illalla piti jo pyytää uudelleen. Äkäpussilla oli iskeny ilmeisesti niin monenlaista ongelmaa, että se ei yksinkertasesti päässy ylös. Kyllä oppii täällä lapsetkin olemaan tippatellinkinä ja vaikkas mitä.. Ku isäntä ei oo kotosalla ja lehmät pittää hoitaa..
Ilta oli jo melkosen pitkällä, ku siinä viimosta vahdittavaa laittelin lypsylle.. Täystyrmäys tuli haaveille päästä edes vaikka nukkumaan. Pari letkua robotista poikki, kiitos Kermanmutsin.. Kamala myöntää, mutta ihan oikeesti uhkailin sitä jo pahimmalla mahollisella..
No potilaan hoito ei oikein lähteny puremaan, joten yön seutuun tottakai piti käyä kolailemassa vähän paljon lehmänsontaa käytäviltä, että ei samaan syssyyn vaarannu jo muutaman muunki terveys. Samalla juottelin potilaalle kaikenlaista, josta toivoin olevan apuja. Positiivinen ajattelu kantaa yön tunteinakin, jos se polonen ois ollu vaikka keskellä navettaa sairastamassa, olisin saanu tuuppii varmaan koko yön putkeen sitä sontaa. Taas kerran unettomanpuoleinen yö..
Lauantaina, ku toiset vietti enempi tai vähempi jotain olotiloja ja juhannuksen jälkimaininkeja, myö kilauteltiin aamusella eläinlääkäriä vielä taas kerran käväsemään. On muuten hiton mahtava eläinlääkäri. Tykkään valtavasti siitä työlleen omistautuneisuudesta, jolla se pohtii ja miettii ja tekee kyllä kaikkensa. Niin noppeesti se tulee, ku kerkii.. Tuntu olevan pahoillaan, että kestää aina sen tuleminen.. Minkäs sille voi, nykyaika on tällasta. Ekalla käynnillä matkaan meni kaks tuntia ja sitä rataa.. Nopeemmin oli eläimelle tuikannu kaiken mitä piti. Ei se sen eläinlääkärin vika ole, että hommat on menny sellasiksi. Parhaansa se tekee.. Hurjia kilometrejä sitä tulee sillekkin.. Ku eläimet sairastuu eri puolilla aluetta. Eikä varmasti samaan aikaan samalla suunnalla.
Saatiin sitte potilas jo tellingillä jaloilleen, ja iltasella rohjettiin siirtää se parempaan paikkaan.. Tai niin oli tarkotus joo.. Mut se hoippu sitte omapäisesti vaan pihalle, eikä meistä kukaa mahtanu mitään. Toisaalta, se on sille hyvä paikka toipua, mutta mieluusti sairaskarsina on sellasen paikka. Vaan ei uskallettu enää sitä alkaa ajelemaan mihkään. Arveltiin, että se jos kovin tuohtuu ni pettää jalat taas alta. Tosin ei oo sen koommin pettäny. Ei kyllä uskalla vielä satavarma olla, koska takapakkiakin voi tulla olipa se sairaskarsinassa tai missä vaa. Ulkona on hyvä ja tukeva alusta kulkea ja ruoka on siinä niin äärellään, senku käy vaikka köllälleen siihen laitumelle mussuttaa.
Arvatenkin, olis ollu muutaki tekemistä, ku olla navetalla.. Meillähän oli tänään juhlat. Tämän tilan vanhimman tytön rippijuhla..
Aamunavettahan suju kaikesta huolimatta aivan käsittämättömän nopsasti. Vaikkakin olin vaan unissani kahtonu kameraa herätyksen soidessa (niinku niiiiin monena yönä hiljattain), enkä siis suinkaan heränny töille, niinku tarkotus oli. On se jotenkin jääny vaan tarkkiherätykseks nuo yöhälyt..
Eiku juhlatamineet niskaan ja olis jo pitäny ekasta uskoa ja jättää joku tänne kyttäämään tota oikkupeikkoo.. Ku tuo lypsäjä kilautteli jo suihkun jälkeen jotain jonninjoutavaa.. Arvatenkin, ku auto lähesty kirkonkylää, alko puhelin soida.. No mutta... Robotti soittaa.. Tuntematon hälytys.. Siinä pikapalaveri, mitä tehhään.. Tuoreessa muistissa se katastrofin tuntu torstai aamulta... (Ne kommunikointiongelmat josta jo mainihin...) Valvontakamera juntturoi, eikä suostunu kännykällä kääntyy, että oisin nänhy lypsääkö se ensinkään. Pah.. Mie lainasin kiesin ja kurvailin kotiin tuota oikkupeikkoo kahtomaan. En tiiä miten kovahermonen ihminen pitäsi olla, ettei tässäkää kohtaa jo alkais tuntee jonkin sortin negatiivista tunnetilaa.. Mie kyllä tunsin. Aika voimakkaankin. Niin tuikitärkee päivä ja yks koneenketale kehtaa alkaa oikuttelee.
Uskotteko, että ihan aina ja joka ikinen päivä, tää ei kuitenkaan oo ihan läpihuutojuttuu tai ees ihan helppoo ja joutusaa..
Nyt palaa arki, tunsin sen jo iltanavetalla.. Isäntä paalaa rehua ja kaikki on taas mallillaan navetallakin, sen vaan tuntee..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti