Meillehän ilmaantu tänne kovasti odotettua vahvistus Valonpisaran kennelistäkin tuossa kesällä, Vesseli. Virallisemmin Valonpisaran Kaustinen. Siinä sitä on ollu opettelemista pennun kanssa eloon ja oloon. Navetallehan se muuttaa tärräytti melkosen pian tänne tultua. Koska leimautuminen ja sitoutuminen laumaansa on tärkeintä tulevalle laumansa vartijalle.Tulipa tuossa käytyä myös Tuhtin kanssa Lappeenrannassa.. Koska se oli taas sellane reissu, että muuta positiivista siinä ei oikeastaa ollu ku loppu tulos, ni jaettakoo se surkuhupaisa retki teiä kanssa..
Vaikken ite erityisen innostunu koirien kasvatustouhuista olekkaan, ymmärrän, että nää on sen verra harvinaisia valkoisia vahtia täällä suomen rajojen sisäpuolella ja sen takia tärkeetä on tehä juttuja tän rodun eteen ja jalostustarkastus on sellane reissu, että se antaa jotain kasvattajalle ja koko rodulle. Ja vaikka tiesin Tuhtin olevan ainaki maailman hienoin pudddhalanski, oliha se mukava, ku sähköpostiin pätkähti käynnin jälkee vielä mustaa valkosella, että kelpo rotusa edustaja. No mutta... Palataan siihen aamuun ku startattii Tuhtin kanssa matkaan...
Ensinnä kyytiin mentii tottakai melkoste keskusteluje ja neuvotteluje ja houkuttelujen jälkee. Matkaan kuitenki päästiin, ja mielensäpahottanu podhis napotti takakontissa. Kovin kamalan pitkälle ei päästy, ku mun hajuaisti alko tunnistella sellasta epämukavaa tuoksua. (ei sentää kakkaa, niiku aikanaa Justiinan kans eläinlääkärii mennessä) Oksutha ne sieltä kontista tuoksahti ihan voimakkaasti. Matka oli siis piiitkä ja mutkikas. Mutta perille päästiin. Kontin avatessa, sieltä pölähti pois kaikkea muuta ku valkea puddhalanski. Ja yhtä noppeesti ku se pomppasi autosta, se ympäristön tajutessa pomppas takasi, sinne oksuunsa. En tietenkää ollu varautunu, ei rätin rättiä, kakkapusseja vaa. Eiku ettii toilettia, josta haalin taskut ja käsilaukun täyteen paperia, Tuhtin sain jotensakkin kestämään siinä auton ulkopuolella siivoillessa enimpiä pois. Toivoin vaa, että se oksu kerkiäis kuivahtaa ja hävitä pois sotkemasta Tuhtin kaunista turkkia. Vaan höpönlöpön, näyttelyaluekki oli semmosta ihme hiekkaa, joka ei ainakaa tuou helpotusta tilanteeseen. Koska se höttöhiekka tarttu Tuhtin kosteaan turkkiin tehden siitä ihan harmaan. Pesupaikkaakaa en löytäny, missä olisin voinu jotain yrittää turkin eteen tehdä. Päivä vierähti illan puolelle, kun ajateltu aikataulu ei oikee menny niiku oli suunniteltu. Mutta Tuhti jakso hirveen hienosti. Patsasteli siellä pitkästyneenä, ja loppuajasta iski silmänsä johki pikkusee valkeaan räksyttäjään, kauheen kiva olis ollu liehitellä sitä, mut tuumasin, että nyt ollaa ihan toisenlaisissa touhuissa ja tuo on väärän rotunenki. Kyllähä tuo vähä hävetti tällasena mehtäläisenä siellä likasen koiran kanssa notkua, ku ympärillä ihmiset hinkkas ja harjas ja puunasi koiriaan viimesen päälle... Vaa semmosia myö ollaa, minkäs teet. Ei oo meitä luotu näyttelyhumuun, eikä sertinmetsästykseen. Tykätään olla vaa farmilla ja keskittyä työntekoon.
Ite tarkastushan sit suju ihan mallikkaasti, Tuhti oli niin hienosti ja saikin kovasti kehuja luonteestaan. Sellaneha se on, lepposa. Ku ei oo syytä olla muuta. Kotona sitte tehää töitä, ja pietää farmilta tunkeilijat loitolla. Olisittepa kuullu, ku Tuhti pöläytti karhun kesällä matkoihinsa. Siinä ei ollu lepposuuesta tietoakaan. Ikinä en oo kuullu sitä niin vihasena.
Kotimatkalla vielä lens vähä oksua, mutta huokasin, että enää ei ollu mitää väliä miltä sitä kotipuolessa näytetää. Auto oli kyllä näkönen ja tuoksunen...
Että semmone oli se reissu. Ja jotai kohtalon ivaa, koska Vesseli tykkää myös kuorrutella mun kärryn oksulla joka kerta, ku lähetää ajelulle.. Vaa olempa nykysi varautunu pesuaineilla ja papereilla ja pussukoilla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti