Hassunhauska Hapsu

Tuugelibuugelin maailma mullistu kertalinttuusta, ku farmille pätkähti pyreneittenmastiffin penneli Hapsu, viralliselta nimeltänsä Snaggletooth`s Burner. Se oli melkolailla lovee ensisilmäyksellä (ekaa kertaa elämässää Tuhti alko kuolata niin, että tuvanseinätki valu sen limppejä), mutta voi pojat, ettei Tuhti tienny mitä on luvassa vielä ensikohtaamisella...

Hapsu on, miten sen sanoisi, sellainen tapaus, ettei oo enne nähty. Ja Tuhtiki on saanu sen tuntea pyllyvilloissansa. Hapsu on hyvin hyvin rohkea, itsenäinen ja jo hyvinkin itsepäinen. Kun Hapsu nukahtaa, se ei siitä siirry kantamatta vaikka mitä lihakimpaleita houkuttimena heiluttelis kuonon edessä. Kuulemma hyvin hyvin pystiffimäistä. Sitä en tiedä miten sitä muutaman kuukauden päästä enää kantelis nukkumaan sinne missä pitäs nukkua, joten asia täytyy muistaa hoitaa ennen, ku Hapsu nukahtaa.

No mitäs tuumi Tammenterho... No sanotaanko, että hyvin yllättävästi on Tammis suhtautunu. Vaikka se on koirien osalta saanu koviakin kokea, eikähän se muutenkaan ihan kaikista kesyimmästä päästä ole, niin siitäkin huolimatta Tammis hyvin pian päätti, että olkuusa pentu tuvassa taikka ei, ni tupa on HÄNEN valtakuntansa. Ja oikeastaan Hapsulla ja Tammiksella on varsin kiehtova suhde keskenänsä, jonka muuttumista on ollu mielenkiintoista seurailla.

On tässä meillä ihmisilläkin opettelua, miten opettaa pentua, siis Hapsunlaista pentua, joka ei suinkaan ole podhalanski, jolle vähäinenkin neuvominen on piisannu kertomaan esim, ettei ihmiste nilkkoja raadella, tai ettei jääkaappiin voi mennä istumaan. Hapsu kaipaa aika monenmonituista muistutusta asiasta, eikä meinaa muistaa siltikään. Oltu aika helisemässä, ku aamua iltaa sellane ihan mahoton villi iskee, ja Hapsu on ku riivattu.

Entäs lehmät... No ne on ollu vähä ymmyrkäisinä, koska Hapsu ei ole valkoinen vahti, Hapsussa on väriä. Hyvin tässä on kyllä lehmälandian asukit alkanu sopeutumaan vähemmän valkeaan vahtiin.

Hapsu on viettäny aikansa navetalla ja tuvassa ja navetalla ja tuvassa. Jotain kohtalon oikkuja, että tän pennelin kanssa meille iski aitaongelma jo heti kättelyssä, ku pää on sen kokone, että on jumissa herkästi joka kolkassa. Nyt kuitenkin on ollu aika muuttaa pääsääntöisesti navetta-asukiks. Välillä käydään purkamassa energioita muualla, mökillä, metsässä, laitumella. Hapsu on sillätavalla jännä tyyppi, että se ei mieltää pahota lykkääpä sen minne vaan, se rauhaantuu kaikkialle, paitsi auton takakonttiin se ei suostu yksin jäädä, sillo se protestoi ja pureksii kaikkea mistä vaa otteen saa. Mutta noin muutoin, mitä helpoin eläjä. Navetalle on rakenneltu aitaus, josta voi nuuskutella vasikoita ja liehua pihalla ja köllötellä. Tälläkertaa, kun narttukoira on kyseessä ja juoksuajatki ajallansa edessäpäin, ja Vesselin kanssa tehdystä virheestä viisastuneena, olen panostanu nyt siihe, että ihan tosiaan osataan sitte olla ja elellä myös pihassa/tuvassa. Ettei ole aivan liian kiintyny tuohon navettaelämään, niinku Vesselin kanssa kävi. Koskaanha ei voi tietää, jos juoksuaikojen lisäksi, tulee tilanteita, jollon pitäs tuvassaki osata rauhaantua ja olla. Aiemmin siihen ei tullu edes varauduttua. Tuhtihan osaa kyllä heittää lepposasti untenmaille missä vain myös. Se on hyvin työorientoitunut, mutta sen maailma ei järky siitä, jos se joskus joutuu tupakoiran virkaa elämään. Sellaiseksi toivottavasti Hapsukin kasvaa, että kaikki käy.

Toivotaan, että kaikki sujuu jatkossaki yhtä hienosti ku tähänki asti!

Laumanvartijakoiratuumailuja

Meillähän kävi sillätavalla, että Vesselin piti vaihtaa kotia. Senpä tiimoilta on ollu jos minkäsorttista aivoriihtä, miksi. Ja varsinkin miten minä, tai kuka tahansa vois paremmin tulkita asioita laumanvartijan ja lauman suhteesta.

Koiralähtöisesti voi analysoida kyllä, loputtomiin. Miten koiran tulee käyttäytyä kussakin tilanteessa, sen eleitä ja elämistä. Rotujen väliset erot, erot yksilöissä, erot vartioitavissa, tekee asiasta kuitenkin todella mutkikkaan ja mieluummin asiaa tarkastelis jostain toisesta vinkkelistä myös, yleisellä tasolla. Ei vaan ole yhtä oikeaa tapaa olla laumanvartijakoira. Koirien käyttäytyminen voi poiketa paljonkin, ja silti karjan käyttäytyminen kertoo, että koira on kaiken luottamuksen arvoinen. Koiran käyttäytymisen analysointi mitä se tekee, mitä se saa tehdä ja mitä ei, on yksi tapa lähestyä asiaa. Mutta laumalle voi olla yhden tekevää vaikka koira käyttäytyisi ihmisen analysoinnin pohjalta esimerkillisesti, siellä voi joku tai koko lauma olla sitä mieltä, että koira pysytelköön koiran hommissa. Tärkeä sekin, koiran käyttäytymisen tarkastelu, siis tunnistamaan jos siellä on jotain mihin pitäsi puuttua. Mutta jotenkin koen, että yksi tärkeimpiä asioita unohtuu lähes kokonaan. Mittari, joka meillä on päivittäin käytettävissä, mittari, joka on tuttu karjanomistajille kyllä tärkeimpänä työkaluna. Tarkkailu. Nimenomaan karjan tarkkailu. Se on kenties ainoa luotettava mittari siitä, tartteeko koiran kanssa kenties tehdä jotain korjausliikkeitä, miten se tärkein, lauma koiran kokee. Koiraa me kyllä analysoidaan, paljonkin, mutta yhdistettynä karjan tarkkailemiseen, se voi olla aika ratkaisevaakin kaikenlaisten haasteiden ennaltaehkäisynä. Vesselihän halusi niin läheiset suhteet lehmien kanssa, kuin sillä oli vasikoiden kanssa, ja siinä tuli mutkia matkaan, ku kaikki lehmät ei todella olleet aivan samaa mieltä.

Miten lauma käyttäytyy missäkin tilanteessa, toki myös yksilöt. Jos koira tekee sitä tai tuota, miten lauma reagoi? Kun tuntee oman lajinsa käyttäytymistä, stressin ilmenemistä, jännittyneisyyden ilmenemistä, pelon ilmenemistä, voi siitä tulkita paljon sitä, millainen koira on lauman silmissä. Ja se on tärkeää. Jos koira kulkiessaan aiheuttaa voimakkaita väistämisreaktioita eläimissä, kuten Vesseli ennen, ku se vaihto kotia, niin lauma ei koe koiraa erityisen luotettavaksi, eikä ennalta-arvattavaksi. Kun taas Tuhti kulkeepa se juosten tai kävellen, kukaan ei reagoi. (laitumella reagoivat hiehot, jotka haluaa läheisemmän suhteen, mitä tuhti) Mitä siinä sitten tehdä, jos jotain rajumpia reaktioita eläimillä syntyy, on pyrkiä tehdä se koira lauman silmissä luotettavammaksi, ennalta arvattavammaksi. Kaikkien yksilöiden kanssa se ei onnistu vaikka kääntelis kaikki kivet ja kannot, mutta joidenkin kanssa se voi varmasti onnistua. En lähde siihe, miten. Koska se vaatii sitten taas lisää pohdintoja, mutta jokainen voi ainakin tehdä sen, että koira pyritään pitämään sen verran kaukana laumasta, ettei voimakkaita reaktioita synny, tavalla tai toisella. Miettiä onko se reaktio sitte koiran jostain käyttäytymisestä johtuvaa ja aivotella sitte mitä sille voisi kenties tehdä jos sellaiseen päätelmään tulee. Välimatka varmaan lyhenee ja lauman luottamus vahvistuu jos niin on käydäkseen, ku sitä hiljalleen aletaan rauhassa harjotella laumalähtöisesti, tarkkailemalla sen voi todeta mihin suuntaan ollaan menossa. Jossei rauhaantumisen merkkejä ole havaittavissa, kenties tilanteen korjaaminen on ainakin mahdottoman paljon aikaa ja työtä vaativaa, tai se voi olla jopa mahdotonta, riippuen toki siitä miksi se suhde on muuttunut sellaseks. Uuden koiran kanssahan karja varmasti reagoi ainakin jotenkin, mutta suunta on selvä kohti rauhaisampaa kun homma menee niinku pittää. Tavallansa siis jo ku penneli rantautuu tilalle, on mielessään hyvä varmaan luoda jokin oma mittaristo, jota seurataan.

Analysoitu on myös sitä, miksi meillä on aikamoisia eroja jonnekkin paimenalueille vs suomen tapa pitää koiria. Jotenkin aloin pohdiskella, voiko lauman koko vaikuttaa ympärillä olevan tilan lisäksi siihe, millainen koirasta kasvaa. Ulkomailla ei kovin tunnu äkkisestä olevan kovin suuria pulmia koirien sopimattoman käyttäytymisen kanssa laumanjäseniä kohtaan, mutta Suomessa jossain määrin on. Tämä ei ole absoluuttinen totuus, ei välttämättä sinnepäinkään, tämä on tyystin vaan yhden melko laumanvartijakoirakokemattoman ihmisen aivotuksia.
Voiko olla, että suomessa verrattain toki eläimiä pidetään aika ahtaasti, ja varsinkin laumakoko on huomattavan paljon pienempi ku mitä tuolla jossai maillamantuvilla ku satapäisiä lammaslaumoja koirat vartioi. Erona sekin, että ihminen hönttäsee siellä matkassa, mutta koiran näkökulmaa peilaten, ja eläinlaumaa, voiko olla, että pienissä karjoissa koiran ja eläinten väliset suhteet muodostuva koiralle tärkeämmäksi ku tuolla mailla mantuvilla. Tuntemalla tunteeko joku laumanvartija joka yksilön vaikka 300 lampaan laumasta? Vai onko ne vain ns massaa, jossa kenties joihinkin yksilöihin voi syntyä jotain muistia, suhteita, mutta muutoin ne nähtäisikin vain massana ja nimenomaan laumana, jota koiran tulee suojata, ja jos joku laumasta sairastuu tai muuta, se tunnistaa sen omaan laumaansa kuuluvaksi ja huolehtii sen turvallisuudesta? Voiko olla, että sen sijaan, että koira keskittyisi eläinten ja itsensä välisiin suhteisiin, se priorisoi tärkeämmäksi pitää huolta kaikista ja kaikkien turvallisuudesta ja siten sillä ei ole niin mielenkiintoa kuluttaa energioita joutavanpäiväisiin, ei niin hyviin käytöjuttuihin. Tiedäppä sitten. Ompahan ainakin toisenlainen tapa lähestyä sitä, mikä kenties voisi johtaa haasteisiin. Ehkäpä suomessa ahtaammissa olosuhteissa koirat ja laumanjäsenet ei keskity siihen olennaiseen, kun aikaa on niin paljon muuhunkin. Ja niitä suhteita luodaan jo ihan viriketarkoituksessakin kenties? Maillamantuvilla kulkiessa syödään, keskitytään siihen että syödään, märehditään, levätään. Koirat keskittyy kenties siihen ympäristön tarkkailuun, suojaamiseen. Ja energiat kuluukin tavallansa oikeisiin, tärkeisiin asiohin.
Noh, kumpahan mietiskelen.

Ehkäpä jossaki kohen lisää analysointia ja aivoriihien aikaansaannoksia.. Tässä tällaista pintaraapaisua..

Wild one or not.

Kylläpä vain, Tammenterhosta tässä kyse hyvinkin.. Koska mitä ilmeisimmin, Tammenterho ei oo enää ihan varma, haluuks se olla villi vai ei. Se käynee sisäistä kamppailua ittesä kanssa ainakin käytöksestä päätellen.

Meillä on ollu tässä toooodella läheisiä hetkiä, jotka on ollu mulle vähintäänkin kauhistuttavia, mut jahka ne on ohi, on sydänalassa tuntunu sellane lämpönen tunnelma. Sitte ku sykkeet on siis laskenu lähemmäksi normaaleja lukemia. Onhan tässä kuitenkin jo rapiat kaksi vuotta eletty yhdessä erillänsä.

Jossai vaiheessa viime talveeha myö tosiaa ruvettii juttelemaan keskenämme. Mutta kyllä on sanottava, että siitä on ollu pitkä matka tähän pisteeseen kun Tammis on alkanu jumankekkuli tulla jo nuuskii mua. Ja osoittamaan kissamaisia tyytyväisyyden merkkejä, sellasena en kyllä pidä sitä, kun se on auki unohtuneen oven takia käyny yläkerrassa kusella. Mutta se, että se kiehnää ja tassuttaa. Ei todellakkaa minua vasten, mutta ihan siinä vieressä pitkin seiniä hyräjää tyytyväisyyttä.

Tie kissan sydämmeen käy vatsan kautta. Tokikin tää kaksi vuotta hemmottelua ja lellimistä on alkanu näkyä Tammenterhon vyötäröllä, eikä se polonen sovi kunnollee enää kulkureijästäänkään. En osannu aatella että prosessi olis ihan näin pitkä, mutta voihan olla, että Tammenterho on niin viisas kissa, että arvelee tän olevan paras taktiikka pysytellä vain gourmee ruokien äärellä, eikä pelekkie napujen.
Itteäni en oo sille tyrkyttäny, vaan vaivihkaa vaa sivuuttanu tai menny pois. Kokoajan vaa on lähempää joutunu sen ohittamaan.

Jännittävimpiä hetkiä on ollu ku Tammis tuli ekaa kertaa nuuskasee mun kädessä ollutta ruokapussukkaa, voin kyllä sanoo että näin jo silmämunani mielikuvissani pitki tankkihuoneen lattiaa, koska jossei muu oo varma, ni se on varma, että Tammis osaa olla todella ailahtelevainen ja äärimmäisen äkänen. Sen sähinä saa ottamaan kyllä pari askelta takas, tai vaihtamaan tyystin suuntaa. Eikähä se sitä sähinää oo lopettanu suinkaan, vielä vaa lohkee. Ei niin paljoa eikä nii usein, mutta kyllä sähisee, äkäsenä. Ku ei oikee tiiä olisko vielä villi vai ei. Silläpä se pikkusesti kuumottaa laskea kovin lähelle, koska entäs jos se tossa vierellä päättääki että fuck you bitch, ja hyökkää oikee vimpanpäälle mun kimppuun, ku sika limppuun vai miten sitä sanotaan. Semmosia kauhuskenaarioita on liikahellu mielessä tässä kun on nyt meidän suhde lähentyny. Ja oon miettiny olenko mä tähän valmis... Mistä sen tietää, mutta kai sitä ottaa jalat alleen, jos liian läheiseksi menee...

Näissä tunnelmissa tässä ruuan kautta töille, kahtelemaan mitä jännää Tammis tälle päivää keksii..

Podhalanskien kynsien leikkaaja

Tänään oli semmone hetki, että ajattelin olevan hyvä hetki leikellä podhisten kynnet... Kaivelin kynsisakset, jotka olin muistanu just ja just napata tuvasta mukaan ja läksin hommiin. Kunnes käpälöin melkein Tuhtin tassua ja pakitin hakemaan kertsikäyttöiset käsineet. Koska yökkelis, lehmän kakkaaha siellä oli tassukarvat täynnänsä.. Siinä sitte olin valmiina ja yhden kynnen löysinkin sen tassupehkon uumenista. Löysin pian toisenkin, ja sillo oli Tuhti sitä mieltä, että täähän oli muute eukko tässä, heippa. Käpöstelin vähä väljempään kohtaa navettaa ja kutuin Tuhtia takas. Tulikinhan se, poistuakseen taas paikalta, ku yritin kynttä kaivella tassupehkosta ja samaan aikaan Vesseli työntää omaa naamaansa ja tassuansa tarjolle siihe ihan naamaan, että leikkeleppä siinä sitte. Vaihdoin leikeltävää, tai niin luulin, mutku Vesselin mielestä pakko päästä maistelee ja haistelee varsinkin mun naamaa ja vähä saksiakin, en kerenny ensimmäistäkää kynttä löytää tassupehkon uumenista, ku jo Tuhti oli tupsahtanu siihe ja läväytti mua tassulla takaraivoon. Sitte lähtiki molemmat koirat menee, et nytton sen verra arveluttavia aatoksia tuolla eukolla, että parempi vaihtaa maisemaa. Houkuttelin Tuhtin takas, ja kah kerkesin melkein löytää yhden kynnen sieltä tassupehkosta, ku Vesseli survo siihe väliin nenänsä ja tassunsa kanssa, änkes syliin. Vaihoin taas leikeltävää ja kohta uudelleen ja uudelleen, koska kokoajan piti häipyä kesken kaiken, ja sitte taas tunkee sekaan ku toista yritti siinä operoida.. Se on kumma homma, että pittää kyllä pieksää tassuilla, mutta auta armias kun sen tassun vois jättää siihe polven päälle, että löytäsin sieltä kynnen, ja oikean kohan josta leikata ni ei. Kyllä pittää jo mäiskiä toisellakkii tassulla ja toine vieressä huitoo vielä lisää tai just sillon pitää päästä syliin ainakin. 
Miks se sitte on nii hankalaa. Eikö voi vaan ottaa podhalanskia kainaloon ja leikata ne perhanan kynnet. No kyllä kuka tietää podhalanskin perusolemuksen ja mielen laadun, tietää myös sen, ettei a. niitä vaa oteta tohon ja aleta leikkaamaan, tai ainakaa meiä podhalanskeja b. Niiden itsemääräämisoikeutta loukataan siinä niin kovin pahasti jo pelkästää, että kajotaan tassuihin, etten todellakaan sitä murjotusta sitte viitti kahtoa kovin mielelläni, ku vielä murjottaavat jostai kiinni pitämisestä. c. podhiksilla on semmone ihmeellinen tapa heittää aina kaikki mun tärkeeks kokemat asiat ihan läskiksi, mäiskiä tassulla, että älähä nyt tämmösiä kehtoo. Se vaa pitää osata tai ainaki yrittää osata ottaa vastaan mitä sieltä sirkustellaan, koska muuten murjotetaan. Ja mikää ei oo pahempaa, ku murjottava podhalanski. Mun sydän hajoo sellaseen. Ja se siinä varmaa tarkotus onkin, siinä ilmeessä ja siinä elehtimisessä. 
Lopultahan se homma meni niin, että Tuhtilta löysin ku löysinkin ajan kanssa ne kaikki kynnet ja sain leikattua melko pienin ruhjein, pipo lenteli pariin otteeseen päästä. Mutta kaikesta huitomisesta huolimatta, naamaan ei naarmuja tullu. Kehuinki miten on nyt hyvä tommosilla kynsillä loikkia ja riekkua mulle kamalia naarmuja niskaan ja hajottaa mun housuja. Kai se Tugsapugsa aatteli, että ei tosta touhusta ilman hänen apuaan tule mittää, ku Vesselin kynsiä yritin paikallistaa samalla ku se rellotti ku reporanka ja huito mua joka ikisellä tassulla. Siihe tuli sitte volisemaa vissii Vesselin puolesta sitä kamaluutta ja nahusivat keskenään ku yritin saada jottai kinttua kestämää sen verra aloillaa, ja väistellä toista ja kolmatta, et saisin leikattua ne kynnet. 
Voittajaolo, naama paskassa, mutta voittaja silti. Kyllä niin kehuin poikia, miten oli niin hienoja ku niin "hienosti" annettii kynnet leikata.. Ugh.. Eikähä siihe menny ku ikuisuus kaikkine häipymisineen ja houkuttelemisineen ja huitomisineen.. Ens kertaa taas ootellessa...

Kissapelkoa

Tammenterhon kanssa elämä on aika kauhunsekaista. Se edelleen pitää majaansa täällä, ja on alkanut ehkä jossain määrin kesyyntyä, tosin en tiedä odottaako se hetkeä, jolloin pääsee rohkeutensa kanssa sellaiselle etäisyydelle, et multa lähtöö silmät päästä ja henkipolo lipuu pois minusta.

Mun sydän on lujilla Tammiksen takia jatkuvasti, koska se stalkkaa.. Se stalkkaa ja säikyttelee. Siis siinä varmastikki säikähtää kumpainenkin, mutta tunnen sen äärimmäisen sykkeitä nostattavana tilanteena. Millon Tammis on ollu tulossa yläkerrasta alas, ku itte oon ollu menossa sinne. Ja ai hyvän tähen kun kumpanenkin singahettaan eri suuntiin siitä säikäyksestä. Koska Tammiksen katse on kaikkea muuta, ku ystävällinen siinä kohdatessa, ja oikeastaa aina.

Oon miettiny sen katseesta, että se varpisti suunnittelee siellä mustien korvanpäittesä välissä jotain väkivallantekoa mua kohtaan, ja tottahan se sellane tunne saa olon melko säikyksi.
Yks ilta kyllä jälkeenpäin sitte muistin, että sanoihan se isäntä Vesselin olevan ulkona, mutta hataralla muistilla varustettuna ku läksin navetalta lompsuttaa poispäin ja näin vain jotain valkoista syöksyvän mua kohti, mielessä oli ihan joku muu ku Vesseli. Olin varma, että nyt se tapahtuu. Ja kun säikähdyksestä selvisin, Vesseli istua napotti mun edessä sen näkösenä, että mikä ihmeen kuolemanpelko suhun nyt on iskeny. Se oli todella todella kriippi tilanne. Sitä kun on mielessään varmaan kelannu, missä ja miten Tammis kaiken vihan mua kohtaan osoittaa, niin se vaan tuli ensimmäisenä mieleen, et se on tässä ja nyt, ku jotain valkoista syöksyy jumalatonta kyytiä kohti sivulta.

Välillä tuntuu, että meille on syntymässä jonkin sortin yhteisymmärrys, ja sitten taas ei. Raahaan sille kaikki maailman herkkumössöt, ja silti se joka ikinen ilta stalkkeroi kulkureijästään nii pahapäisenä, että pelottaa. Jos se osais puhua, meidän keskustelu kulkis varmaa jotensakkin seuraavanlaisesti, ku se tuijottelee mua kulkuaukosta, josta se ei kohta enää sovi kulkemaan, koska on pullukoitunu niin paljon:

Minä: -No herranenaika Tammis, tule vaan sieltä tänne lämpimään ku oon just sulle laittamassa täällä herkkuruokaa

Tammis: - Älä koske mun ruokakuppiin

Minä: -Äläs nyt näytä tuolta, ku tule vaan, on mammia ja kaikkee iha just

Tammis: -Ala vetää siitä

Minä: -Mie vaan sulle tässä koitan hyvät eväät laittaa, älä nyt oo tuollaviisii mulkoile siellä ja et sitte tule vielä ku mun pittää vielä vaatteet käyä vaihtamassa, ni et suotta taas pelästy.

Tammis: -Tuunko näyttää mihin voit työntää sun vaattees, ala vetää siitä mun ruokakupilta

Minä: -Mie meen nyt vaihtaa vaatteet, oota vielä hetki ni pääset syömään

Tammis: -Etkö sie vieläkää älyä lähtee menee siitä

Minä: -Nonni, mun pitäs kuule päästä siitä ovesta ulos, ja tulen ihan tästä tällee hiljakseen

Tammis tuijottaa entistä tiukkapipoisemman näkösenä reijästään...

Tammis: -Älä koske mun oveen

Minä: -Juu ihan rauhassa katos tästä meen

Sit se kipittää riihelle tai hyppää kaiteelle ja kattelee mua tuimin silmin ku tuumin sille, että no nyt voit mennä, ei oo kettää siellä enää. Ja mun on pakko kävellessä katella selkäni taakse vähä väliä, että se ei oo tää ilta, ku se tekee hyökkäyksensä.

Semmoselta se tuntuu ku hulupatan ja Tammis ei silminnähden halua kuunnella sanaakaan. Jos se ei pelkäis mua niin paljo, ni se varpisti olis räppii mua käsille ja silmille. Luojalle kiitos, että pelkää, ainakin vielä.

Välillä me sovitaan samalle käytävälle ja sitte taas ei. Välillä sen katse on melkein ystävällinen, ja sitte taas tuijotellaan niin pahapäisenä. Taitaa kesän korvalla tulla kaksi vuotta, ku se on täällä majaansa pitäny. En kauheen toiveikas oo, et meistä mitää bestiksiä ikinä tulee, mutta jos voitais ees koittaa elää sovussa toisten personal spacee kunnioittaen.

Yks ilta se muute jutteli mulle. Luultavasti haistatteli. Koska olin myöhempään töissä, eikä Tammis päässy rauhassa syömään. Juttelin takas, ja Tammis vastas. Monta kertaa. Mie en haistatellu, en tiedä miten kissakielellä haistateltas. Taidetaa kuitenki hupatella erikieltä.

On se vaa joka päivä yhtä jännittävä Tammiksen kanssa, aina niin tuntee silmät selässää tuossa touhutessaan...

Kohtahan on jo joulu ja vuosiki pian vaihtuu!?

Se alkasi olla tämä vuosi kohtapuoliin taputeltu. Ens vuoden puolella toivottavastikkin aikaa riittää tähän plogitouhuun paremminkin. Tällevuotta tuli haalittua yhtä ja toista touhua lehmälandian pyörittämisen lisäksi, hommia joita en oo kertaakaa eläissäni tehny. Podhalanskiyhistyksen parissa on tullu pakerrettua ihan urakalla. Vaan vuuen vaihteessa siirryn sivuun siitä rojektista ja keskityn lehmälandiaan ja toivotaan, että aikaa jää enempi tällekkin kirjottelulle. Lehmät voi tokikin olla toista mieltä, ja työllistellä kesän kaltaisesti, etten ennätä ku hoitaa lehmiä ja nukkua noin niinku lyhykäisyyessää, välillä toki oli syötäväkin. Toivon ens vuuelle kyllä terveyttä ja mutkatonta eloa eläinten kanssa, tällasta vuotta en tahtois kokea toista. Toisaalta tää on onneksi vuos menny niin vauhikkaasti ohi, et hyvä jos on kerenny tajutakkaan. Enkä oikeastaa kauheesti tästä vuuesta edes muista, muuta ku kamalan kuumuuden ja kaikenmoiset murheet lehmien kanssa. Loppua kohden onneks kaikki on kääntyny paremmille uomille monin monin puolin.

KIITOKSET joulutervehdyksestä ja jouluntoivotukset kortin laittaneelle "anonyymille" plokin seurailijalle!! Rauhaisaa joulua ja kaikkee loistavaa ensi vuodelle =) Lupaan ensi vuonna yrittää kovin olla aktiivisempi!

Papu

Viimejouluna tulin hommanneeksi lemmusille joululahjaksi niille ennemminki vähemmän mieluisan joululahjan... Letkutusvälineet. Ehkei ne ihan kovin arvostaneet saamaansa lahjaa, mutta melkosen monta on tässäki vuuen aikana pelastunu letkutusvehkeitten ansiosta. Tälle joulua ajattelin vähempi järkyttää lehmälandian väkee, joten tulin hommanneeksi vasikoille joululahjaksi vasikkaliivit. Tiiän nimittäin niin kehutun tekijänaisen, että vasikat kiittää ku saavat Johanna Rauhala Desingniä niskaasa. Ja niin on jo kiitelly Papu ja PartoninDollykin, uskon kyllä, että muutki maailmaan tupsahtavat iloitsee ihanista loimista. Lämmin on loimi ja kestää yllä rajummissaki hepuliineissa. Tulin taas antaneeksi joululahjan vähän etukäteen, ennen aattoa. Koska en malttanu olla antamatta. Minkäs sitä itellee mahtaa.

Stella... Juuri autoon loikanneena. Voin sanoa, että
äärimmäisen harvinen näky, että se on aloillaan

Koska mun tallennustila on nyt jotenkin niin lopussa tuolta pääkopassa, ni en oikee osaa ees kertoa mitää noloja tai vähempi noloja otantoja tästä elosta, vaikka niitä varmana olis vaikka kirjaksi asti kirjotella. Tai ainakin mun siskot pitää mun elämää niin tapahtumarikkaana, että joutas kirjan kirjottaa... Kauheen kiva olis jakaa jotain. Mutku ei nyt muista. Muistan vaan viimesimmän mehtäreissun Stellan kans, meiä Jämtlannin pystykorvan. Stellallaha oli ihan kiva aamu ja päivä ja ilta. Mulla ei. Siis enää siinä kohtaa ku olisin ollu sitä mieltä, ettei pimmeessä toinna enää haukkua. Aivan toivotonta touhua. Vaikka olin kuinka lähellä, ni ei hirvi hievahtanukkaa, ja Stellan haukkutiheys senkun kasvo sitä mukaa, mitä kovemmin huusin, lässytin tai vihelsin. Lopulta sitte kävin sellase mehtätien päässä kääntymässä, että sitte sattusin tielle samaan aikaan Stellan kans, jos ja ku se hirven kans siihe pölähtää. Muuteha se meni iha jees, mutta siinä puolivälissä sitä kääntymis ympyrää alko Sepon taival hyytyä (Seppo on siis mun auto). Pito vaa häwis, joten pakki päälle ja vauhin ottoon, no ei auttanu sekää. Kolmas kerta toden sanoo, aattelin ja ku Seppo paahto nii reippaasti taaksepäin, ni arvelin vaa antaa mennä ja kääntelin rattia, jotta pääsen nokka etiäpäin sitte sillätavalla. No juu en päässy. Siihe se taas tyssäs kriittisee kohtaan. Viisaampi kuski olis tehny sen ympyrän takavetoisella autolla alunperinki toisin perin, mutta en minä. Lopulta Seppo alko joka yrityksellä vaa valua lähemmä ja lähemmä ojaa ja siellähä sitä sitte oltii jumissa. Eikä edes ollu paljoa luntakaan. Mutta kun ei liikuta ni ei. Mikäs siinä autto ku isäntä soittaa apuun, ja tottakai Stella sillo olis sekunnin murto-osan ollukki jo lopettelemassa, ku isäntä siitä ohi ajo, mut muutti sitte mielesä ja palasi takas haukkuhommiin. Seppo saatii irti hangesta ja aikani siinä oottelin ja viheltelin ja huutelin ja räävyin, tuloksetta. Lähin kotiin syömään ja vaihtamaan nelivetoisempaa kiesiä alle. Kerkesin lepposasti siinä aterioimaan, ku rakkerissa alko näkyä liikettä, Stella liikehti silläviisiin, että sen vois ehkä saada jo pois. Kurvailin takas sinne mistä olin vasta lähteny, ja Stellahan pinko niin kovasti siellä pilkkopimmeessä metässä, että ku pysähyin ja avasin oven syöksyäkseni Stellan perään saadakseni sen kiinni, se syöksykin jo autoon. Loppu hyvin kaikki hyvin ja Stella pääs loikoilee tuvan lämpöön kainaloon. Semmosia ne meiä reissut tahtoo olla. Houkuttelua, väsytystä, vaatimista, houkuttelua, lässytystä, ja kaikkea mahollista ja ainaha se tulee vasta, ku sitä itteää huvittaa...



Eiköhän tässä nyt ollu tälle kertaa... Palaillaan.

Ihanaa joulunaikaa kaikille <3

Marde

Kaiken kesän jälkeen..

Helpoksi ei voi tätä kesän kulkua sanoa, riesaa oli helteistä ihan koko lehmälandialle. Kylmää suihkuttelua, tuulettimia, tukahtumisen tunnetta kuumuudessa. Mutta luojan kiitos on syksy!

Meillehän ilmaantu tänne kovasti odotettua vahvistus Valonpisaran kennelistäkin tuossa kesällä, Vesseli. Virallisemmin Valonpisaran Kaustinen. Siinä sitä on ollu opettelemista pennun kanssa eloon ja oloon. Navetallehan se muuttaa tärräytti melkosen pian tänne tultua. Koska leimautuminen ja sitoutuminen laumaansa on tärkeintä tulevalle laumansa vartijalle.

Tulipa tuossa käytyä myös Tuhtin kanssa Lappeenrannassa.. Koska se oli taas sellane reissu, että muuta positiivista siinä ei oikeastaa ollu ku loppu tulos, ni jaettakoo se surkuhupaisa retki teiä kanssa..

Vaikken ite erityisen innostunu koirien kasvatustouhuista olekkaan, ymmärrän, että nää on sen verra harvinaisia valkoisia vahtia täällä suomen rajojen sisäpuolella ja sen takia tärkeetä on tehä juttuja tän rodun eteen ja jalostustarkastus on sellane reissu, että se antaa jotain kasvattajalle ja koko rodulle. Ja vaikka tiesin Tuhtin olevan ainaki maailman hienoin pudddhalanski, oliha se mukava, ku sähköpostiin pätkähti käynnin jälkee vielä mustaa valkosella, että kelpo rotusa edustaja. No mutta... Palataan siihen aamuun ku startattii Tuhtin kanssa matkaan...

Ensinnä kyytiin mentii tottakai melkoste keskusteluje ja neuvotteluje ja houkuttelujen jälkee. Matkaan kuitenki päästiin, ja mielensäpahottanu podhis napotti takakontissa. Kovin kamalan pitkälle ei päästy, ku mun hajuaisti alko tunnistella sellasta epämukavaa tuoksua. (ei sentää kakkaa, niiku aikanaa Justiinan kans eläinlääkärii mennessä) Oksutha ne sieltä kontista tuoksahti ihan voimakkaasti. Matka oli siis piiitkä ja mutkikas. Mutta perille päästiin. Kontin avatessa, sieltä pölähti pois kaikkea muuta ku valkea puddhalanski. Ja yhtä noppeesti ku se pomppasi autosta, se ympäristön tajutessa pomppas takasi, sinne oksuunsa. En tietenkää ollu varautunu, ei rätin rättiä, kakkapusseja vaa. Eiku ettii toilettia, josta haalin taskut ja käsilaukun täyteen paperia, Tuhtin sain jotensakkin kestämään siinä auton ulkopuolella siivoillessa enimpiä pois. Toivoin vaa, että se oksu kerkiäis kuivahtaa ja hävitä pois sotkemasta Tuhtin kaunista turkkia. Vaan höpönlöpön, näyttelyaluekki oli semmosta ihme hiekkaa, joka ei ainakaa tuou helpotusta tilanteeseen. Koska se höttöhiekka tarttu Tuhtin kosteaan turkkiin tehden siitä ihan harmaan. Pesupaikkaakaa en löytäny, missä olisin voinu jotain yrittää turkin eteen tehdä. Päivä vierähti illan puolelle, kun ajateltu aikataulu ei oikee menny niiku oli suunniteltu. Mutta Tuhti jakso hirveen hienosti. Patsasteli siellä pitkästyneenä, ja loppuajasta iski silmänsä johki pikkusee valkeaan räksyttäjään, kauheen kiva olis ollu liehitellä sitä, mut tuumasin, että nyt ollaa ihan toisenlaisissa touhuissa ja tuo on väärän rotunenki. Kyllähä tuo vähä hävetti tällasena mehtäläisenä siellä likasen koiran kanssa notkua, ku ympärillä ihmiset hinkkas ja harjas ja puunasi koiriaan viimesen päälle... Vaa semmosia myö ollaa, minkäs teet. Ei oo meitä luotu näyttelyhumuun, eikä sertinmetsästykseen. Tykätään olla vaa farmilla ja keskittyä työntekoon.

Ite tarkastushan sit suju ihan mallikkaasti, Tuhti oli niin hienosti ja saikin kovasti kehuja luonteestaan. Sellaneha se on, lepposa. Ku ei oo syytä olla muuta. Kotona sitte tehää töitä, ja pietää farmilta tunkeilijat loitolla. Olisittepa kuullu, ku Tuhti pöläytti karhun kesällä matkoihinsa. Siinä ei ollu lepposuuesta tietoakaan. Ikinä en oo kuullu sitä niin vihasena.

Kotimatkalla vielä lens vähä oksua, mutta huokasin, että enää ei ollu mitää väliä miltä sitä kotipuolessa näytetää. Auto oli kyllä näkönen ja tuoksunen...

Että semmone oli se reissu. Ja jotai kohtalon ivaa, koska Vesseli tykkää myös kuorrutella mun kärryn oksulla joka kerta, ku lähetää ajelulle.. Vaa olempa nykysi varautunu pesuaineilla ja papereilla ja pussukoilla!